Sadistiset vanhemmat mursivat tyttärensä mielen – Nyt masentunut Susanna myy seksiä maksaakseen psykiatrisen hoitonsa Seinäjoella

Niks, naks, sanovat sakset leikatessaan paloja suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta. Roskakoriin lentelee Petteri Orpon hallituksen päätöksellä osia työttömyysturvasta sekä asumis- ja toimeentulotuista. Samaan romukoppaan päätyvät monet muut pienituloisten taloudellista asemaa heikentävät etuudet. Suurimmat leikkaukset kohdistuvat sosiaali- ja terveyspalveluihin.

Susanna, 44, on huolissaan erityisesti mielenterveyspalveluiden heikkenemisestä. Hän kärsii itse masennuksesta, ahdistuksesta, unettomuudesta, jatkuvista painajaisista, läheisriippuvuudesta, traumaperäisestä stressireaktiosta ja epävakaasta persoonallisuudesta.

Susanna olisi ollut tässä jutussa valmis puhumaan tilanteestaan omalla nimellään ja kuvallaan. Haastateltavan ja hänen läheistensä yksityisyyden suojelemiseksi emme kuitenkaan paljasta seinäjokelaisnaisen henkilöllisyyttä.

Vertaistukea muille

Osa lukijoista saattaa tunnistaa Susannan, sillä hän on kertonut elämästään avoimesti sosiaalisessa mediassa ja lähestynyt valtaapitäviä pitkillä kirjeillä. Nainen on halunnut jakaa kokemuksiaan tukeakseen vastaavista ongelmista kärsiviä ja viedä samalla päättäjille viestiä kansalaisten pahoinvoinnista. Asioiden sanoittaminen on auttanut myös omien tunteiden käsittelyssä.

Eparin toimitukseen Susanna otti yhteyttä, koska haluaa kertoa laajemmalle yleisölle siitä, millaisia seurauksia mielenterveyspalveluista säästäminen voi aiheuttaa.

– Jos asioihin puututtaisiin ajoissa, moni ongelma saataisiin ratkaistua helposti. Jälkipyykin pesu on yhteiskunnalle kallista. Inhimillisiä kärsimyksiä ei edes voida muuttaa rahaksi, Susanna tiivistää.

Susanna ei kaihda vaikeita aiheita, mutta varoittaa sosiaalisen median seuraajiaan, jos tulossa on poikkeuksellisen rajua aineistoa. Silloin päivitykset käsittelevät pääasiassa väkivaltaa, itsetuhoisia ajatuksia, seksuaalista hyväksikäyttöä ja seksin myyntiä.

Susannan elämäntarina on sydäntäriipaisevan raskas. Siksi tämä artikkelikaan ei sovi kaikkein herkimmille lukijoille.

Rottavettä keittoon

Senkin pässi! Olet tyhmä ja laiska! Olet kiittämätön! Häpeän sua! Näytät ihan maksulliselta naiselta!

Nämä ja monet muut lapsuudessaan äidiltään kuullut ivalliset kommentit kaikuvat Susanna päässä vieläkin. Päivin ja öin. Ikävät tapahtumat valtaavat mielen etenkin illalla. Yöt kuluvat valvoessa. Jos uni tulee, painajaiset herättävät pian.

Vieläkään Susanna ei pysty käsittämään sitä, miksi äiti otti hänet silmätikukseen.

– Mikään ei kelvannut eikä riittänyt. Tein kaiken väärin.

Äidin väkivalta oli useimmin psyykkistä, joskus fyysistäkin. Usein ilkeily näkyi tekoina. Esimerkiksi Susanna nostaa kesäpäivän, jolloin äiti valmisti keittoa hymyssä suin.

– Äiti lupasi yllätyksen, kun olin syönyt lautasen tyhjäksi. Yllätys oli se, että keitto oli tehty kaivosta nostettuun veteen. Vedessä oli kellunut kuollut rotta.

Lemmikki verilammikossa

Isänsä Susanna näki viimeksi yhdeksänvuotiaana. Vanhemmat erosivat ja yhtenä päivänä isä ei enää tullut kotiin. Susannalle lähdöstä ei kerrottu etukäteen.

Isäpuoli asettui taloksi muutamaa kuukautta myöhemmin. Fyysinen väkivalta lisääntyi. Pian mies alkoi käyttää avovaimonsa tytärtä seksuaalisesti hyväkseen.

– Isäpuoli istui keinutuolissa ja kaappasi syliin. Pääsin vapaaksi vasta, kun hän oli saanut tarpeensa tyydytettyä. Nolotti olla minä.

Myös yksi Susannan raskaimmista muistoista liittyy isäpuoleen.

– Olin saanut koiran, mutta en teini-iässä osannut aikuisten mielestä pitää siitä huolta. Rangaistukseksi isäpuoli ampui terveen, vain vuoden ikäisen koiran. Hän pakotti katsomaan kuvaa, missä lemmikkini makasi verilammikossa, Susanna kertoo silmäkulmaansa pyyhkien.

Tuskaa ilman tukea

Susanna yritti saada ajatukset pois sadistisesta kotielämästä ja koulukiusaamisen aiheuttamasta tuskasta viiltelemällä käsiään ja jalkojaan. Itsensä vahingoittamisen hän aloitti 14-vuotiaana.

Edes veriset paidat ja farkut pyykkikorissa eivät herättäneet äidin huolta. Haavojen ja liiallisen päihteiden käytön seurauksena Susanna päätyi ensiapuun harva se viikonloppu. Tyttö kotiutettiin aina heti tikkien ompelun jälkeen.

– Vanhemmille käynneistä ei kerrottu, mutta eipä tieto olisi heitä kiinnostanutkaan. Toivon, että joku olisi kotona, koulussa tai sairaalassa ollut huolissaan, kysynyt vointiani ja tarjonnut apua. Kunpa joku olisi tehnyt lastensuojeluilmoituksen.

Susanna yritti monta kertaa tappaa itsensä heittäytymällä kovilla pakkasilla lumihankeen.

– Toivoin jäätyväni ja kuolevani unenomaisessa tilassa. Aina joku ehti pelastamaan. Sätin itseäni siitä, etten onnistunut edes kuolemaan.

Seksityöllä rahaa lääkäriin

Susannan koko elämäntarinaa on mahdotonta kertoa lehtijutussa. Haastateltavan mielestä tärkeintä on tuoda esiin se, miten vaikeaa on saada apua näkymättömiin ruhjeisiin.

Susanna pääsi psykiatriseen hoitoon ensimmäisen kerran vasta yli nelikymppisenä. Vuoden kestänyttä ilmaista traumaterapiaa hän kuvaa voimaannuttavaksi.

– Uskalsin ja osasin antaa asioille ja tunteille nimet. Ymmärsin, että en ollut syypää tapahtumiin. Ensimmäistä kertaa koin itseni hyväksytyksi ja kuulluksi.

Susanna olisi halunnut jatkaa asioiden käsittelyä ammattilaisen kanssa, mutta Seinäjoen kaupungin määrärahat eivät riittäneet uuteen terapiajaksoon. Susanna jäi taas yksin. Hän oli masentunut, työtön ja rahaton. Psykiatrin vastaanotot maksaakseen hän alkoi myydä seksiä.

– Rahaa on pakko saada. Usein tilillä on viisi euroa kahden viikon tarpeisiin. Selviän jotenkin päivästä toiseen. Saattaa mennä viikkoja, etten jaksa käydä edes roskia viemässä.

Seksityön aloittamisen jälkeen itsetuhoiset ajatukset ovat pyörineet Susannan päässä tavallista enemmän.

– Tunnen olevani ihmispaska, joka ei ansaitse olla elossa. Jostain syystä en ole kuollut, vaikka tilaisuuksia olisi ollut. Silti vanhemmat eivät tapaturmienkaan jälkeen vieneet lääkäriin. En ilmeisesti ollut sen arvoinen.

Susannan elämä oli päättyä jo syntymähetkellä. Ensimmäiset elinkuukaudet kuluivat sairaalassa.

– Muutaman vuoden ikäisenä olin hukkua uima-altaaseen. Alle kouluikäisenä kierin kerrostalon rappuja alas. Parikymppisenä olin kuolla autokolarissa. Jossain vaiheessa väkivaltainen poikaystäväni yritti tappaa kuristamalla, Susanna listaa.

Välit poikki lapsuudenperheeseen

Liian kiltti tyttö. Sellainen Susanna on ollut lapsesta saakka.

– En tiedä kasvanko koskaan aikuiseksi vai olenko aina hyväksikäytetty, manipuloitu ja sumutettu lapsi.

Susanna on moneen kertaan puhunut äidilleen tunteistaan ja kysynyt, miksi oma koti ei ollut samanlainen turvapaikka kuin kavereilla.

– Asiaa on vähäksytty. Olin kuulemma liian herkkä ja ajattelin asioita liian syvällisesti. En koskaan kelvannut itsenäni. Koin, että syy vanhempieni käytökseen oli minussa. Pyytelin anteeksi ja yritin pitää kaikki tyytyväisenä.

Sama kuvio jatkui viime vuosiin saakka. Terapia auttoi Susannaa ymmärtämään, että yhteydestä lapsuudenperheeseen oli paljon enemmän haittaa kuin hyötyä.

Susanna katkaisi välit kotiväkeensä kaksi vuotta sitten. Irtautumisprosessi on ollut pitkä, hämmentävä ja kivulias.

– Satoja kertoja olen halunnut palata, pyytää anteeksi ja olla osa perhettä. Sisälläni on pettymyksen, surun ja häpeän möykky. Hengitän, mutta en ole elossa. Itken, kunnes en tunne enää surua.

Kaikesta huolimatta Susanna ikävöi perhettään ja toivoo, että edes äiti pitäisi yhteyttä tyttäreensä.

– Synnyttäjäni tietää, missä asun. Jätin hänelle myös sähköpostiosoitteeni. Kahden vuoden aikana on tullut yksi viesti. Äiti halusi, että maksan hänelle muutaman kympin velkani.

Toiveena toisenlainen perhe

Haastattelu on kokeneelle toimittajallekin raskas. Miten Susanna on voinut selvitä, kun pelkkä kuunteleminen ottaa voimille ja sydän puristaa rintaa?

– En ole vielä luovuttanut. Olen utelias. Hetken odotan ja katson jatkuvatko asiat näin. Ylittyykö sietokykyni vai turruttaako ahdistus mielen kokonaan? En pelkää kuolemaa, mutta ainakaan ihan vielä en ole valmis lähtemään.

Jos Susanna saisi esittää hyvälle haltijattarelle pyynnön, millainen se olisi?

– Toivoisin, että olisin syntynyt tavalliseen perheeseen. Lapsena kadehdin kavereitani, joiden kodeissa keskusteltiin ja välitettiin toisista. Jos olisin saanut normaalin alun, elämäni voisi olla nyt ihan erilaista.