Suomenkielen asiantuntijan mukaan Länsi-Suomessa valmistetuista määrätynlaisista koivutekeleistä käytetään nimeä ”vihta”. Muualla Suomessa tehdään ”vastoja”.
Nyt kesän ja vihdantekoaikojen lähestyessä voidaan kerrata joitakin vihdantekoon liittyviä asioita ja näkemyksiä - ei väitteitä, sillä jokainen saa tehdä vihtansa oman näkemyksensä mukaan.
Iivari-vaarini oli aikanaan arvostettu vihdantekijä. Hän oli saanut asiassa perustiedot ja oppinsa omalta isältään. Iivari kehitteli omia sovellutuksiaan, joiden onnistumista hän tarkkaili vuosien ajan.
Vihtojen teossa on yleisesti kaksi päälinjaa - kertakäyttöiset kesävihdat ja seuraavan talven käyttövihdat.
Hyvin ratkaiseva tekijä on koivun lehtien ja niiden oksien rakenne. Kunnon vihtavärkin lehtien rakenne on sellainen, että valmis vihta ravistettaessa ”helisee”.
Koivujen kasvupaikkojen olosuhteet vaihtelevat ja liian kuivilla paikoilla kasvaneista on vaikea saada aikaan kunnon vihtaa.
Kuivien koivujen oksat katkeilevat ja puiden latvat ovat ohuita, harvalehtisiä ja piiskanomaisia. Parhaat värkit löytyvät usein turvesoiden ojien penkoilta, järvien ja lampien laidoilta. Alueilta, joissa maaperässä on tarpeeksi kosteutta. Niin sanotuilla käärmeiden nousupaikoilla, kuten Alavudella, Laihialla ja Vimpelissä, ainakin näitä on todettu. Pitkävartiset hitsaajan kintaat ja kumisaappaat ovat asiallisia turvavarusteita.
Yksi yleisesti väitelty aihe on talvivihtojen valmistuksen oikea ajankohta. Perinteisen käsityksen mukaan talvivihdat pitää valmistaa juhannukseen mennessä - olkoot luonnonolosuhteet mitkä tahansa.
Iivari oli vuosien ajan tarkkaillut luonnon käyttäytymistä kuunkierron ja allakan ”mustan kuun” suhteen. Niiden perusteella hän oli todennut, että kesässä on 1–3 optimiaikaa, jolloin koivunlehdet istuvat kiinteästi vihdoissa, eivätkä vihtoessa lentele kuin koppelon sulat. Vaari rinnasti asian muun muassa merien vuorovesiin, joilla on todettu olevan yhteyttä kuunkiertoon.
Entä itse vihta ja sen anatomia? Kunnon vihta ei ole ainoastaan nippu koivunoksia. Vihtaa laadittaessa oksat ladotaan vuorotahtiin eri puolille tekelettä niin, ettei siitä tule toispuolinen.
Iivari oli kehittänyt oman mallin, jonka mukaan oksat olivat 40–50 senttisiä. Pöyhkeitä oksia oli noin 50, jolloin valmis vihta oli tuuhea ja viuhkamainen.
Rakenteensa ansiosta sillä pystyivät vihtomaan muutkin kuin ne kuuluisat vanhat isännät. Kun nämä kuuluisat vanhat isännät heilauttivat pitkän vihtansa kaksin käsin päänsä ja olkapäittensä yli selkäpuolelleen, niin alapäässä pallitkin heilahtivat – voimaa ja vihdan pituutta kun riitti.
Nopeat kesävihdat ovat kertakäyttövihtoja, jotka saavat kuivua puukiukaan seuraavaa sytyttämistä varten. Kesävihtoja tavataan käyttää sellaisenaan, ei märäksi kasteltuina tai kiukaalla haudutettuina.
Talvivihdat säilöttiin ennen muinoin kuivattuna ilmavassa, varjoisassa tilassa. Nykyään ne säilötään enimmäkseen pakasteessa.
Tehdäänpä sitten kertakäyttöinen kesävihta tai pitkän linjan talvivihta, yksi asia pätee molempiin: vihdan ainoa oikea side on kierretty koivuvitsas.
Naurettavana pidettäköön, jos side on polkupyörän sisärenkaasta leikattu tai peräti nykyaikainen nippuside.
Seppo Heinonen
Iivari-vaarin tyttärenpoika
