Kävelen paikallisen kauppakeskuksen käytävällä, kun alakoululainen poika hihkuu minulle isänsä vierestä: ”Hei, sähän laulatit meitä. Oli kivaa!”.
Paras spontaani palaute viiden alakoulun kolmasluokkalaisten ja musiikkiopiston orkesterilaisten yhteiskonsertista. Koululaiset kokeilivat rohkeasti erilaisia soittimia musiikkiopiston opettajien ohjaamina trumpetista kontrabassoon ja viulusta klarinettiin.
Soittimia, joita ei välttämättä kuule eri radiokanavien soittolistoilla puhumattakaan siitä, että niitä voisi itse kokeilla – edes aikuisena. Koko touhu huipentui, kun reipas parisataa lasta musisoi yhdessä. Herkistyin.
Viime viikonloppuna kolmen eri musiikkiopiston puhallinoppilaat vasta-alkajista pidempään soittaneisiin kokoontuivat Etelä-Pohjanmaan musiikkiopistolle soittamaan yhdessä. Harjoiteltiin yhdessä ja erikseen keskittyen, ystävystyttiin ja vietettiin aikaa sekä lopuksi konsertoitiin yleisölle.
Puhallinsoittajat huomasivat, että vaikka omassa opistossani voin olla ainoa käyrätorven soittaja, nyt meitä onkin monta. Soitto soi hienommin ja sävyisämmin. Voin olla osa isompaa kokonaisuutta ja oma stemmani sulaa yhdessä soivaan musiikkiin.
Konsertin päätösnumerossa oman musiikkiopistonsa ainoa käyrätorven soittaja voi yhtyä 164 muun puhallin- ja lyömäsoittajan soittoon.
Mikä kokemus! Myös opettajille, soittajan lähipiirille ja muulle yleisölle. Mykistyn. Välittömän palautteen perusteella en ole suinkaan ainoa.
Jään miettimään yhteissoittoa ja yhdessä tekemistä. Ihailemme soittavia ja laulavia solistitaitureita, jotka laulavat telkkarin laulukisaformaateissa ja esiintyvät solisteina. Voimme tällöin tuntea ja liittyä musiikkiin kuulijoina.
Yhdessä soittaen kokemus on kuitenkin luonnollisesti vieläkin vahvempi. On hienoa olla osa porukkaa, huomata oman stemmansa merkitys kokonaisuudessa, vaikka jokaista porukan soittajaa ei tunne. He soittavat omaa juttuaan ja minä omaani – yhdessä soitamme samaa biisiä.
Ja vitsit, että se kuulostaa yhdessä hienolta!
Niina Kiprianoff
rehtori, E-P:n musiikkiopisto
