Syitä oppimistuloksien romahtamiseen on pohdittu kansalaiskeskusteluissa ja ministeriössä ja monenlaisia työryhmiä on perustettu. Opettajilta kysytään harvoin mitään; he olisivat jo kauan osanneet sanoa, mikä peruskoulua vaivaa.
Oppilaat, jopa alkuopetusikäiset ovat paikoin lähes kolmenkymmenen oppilaan selviytymisleireillä luokkahuoneissa, joihin on sijoitettu erilaisia tuen tarvitsijoita. Opettajat kirjoittavat iltakaudet pedagogisia arvioita, erityisen ja tehostetun tuen suunnitelmia, joiden vaikutus jää melko näennäiseksi. Tarvittava erityisopetus, koulunkäynninohjaajan läsnäolo ja muu tuki on tarpeeseen nähden aivan liian vähäistä.
Inkluusiota on käytetty säästökeinona: pienluokat on lähestulkoon poistettu ja tuen piti seurata oppilasta normaaliin koululuokkaan. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Palavereissa pohditaan oppilaan tarvitsemia tukikeinoja, mutta usein ne jäävät yksittäisen opettajan toteutettaviksi suurissa luokissa, joissa oppilaan yksilöllinen tukeminen on ajanpuutteen vuoksi varsin niukkaa. Ja opettaakin siinä sivussa pitäisi.
Lasten ja perheiden lukuharrastus ja omaehtoinen liikkuminen ovat vähentyneet samaan aikaan kuin digilaitteet ja valvominen lisääntyneet. Kouluissa on paljon väsyneitä, huonokuntoisia lapsia, joiden on vaikea keskittyä lukemiseen.
Kouluun on työnnetty enenevässä määrin tehtäviä, jotka vievät aikaa perusasioiden opettamiselta. Liisa Keltikangas-Järvinen sanoi osuvasti: ”Aiemmin koulu ohjasi ja muutti yhteiskuntaa. Hissukseen on tapahtunut sellainen muutos, että yhteiskunta sanelee koululle ehdot ja koulu yrittää juosta yhteiskunnan odotusten perässä.”
Jos halutaan, että oppilaat oppivat lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan ja muita perusasioita, antakaa koululle työrauha, aikaa ja resursseja opettaa niitä. Nyt niitä kaikkia on vain niukasti. Ja perheet: luetaan lastemme kanssa ja ohjataan heidät liikkumaan (ja liikutaan itsekin). Näin päästäisiin jo pitkälle.
Kati Nummensalo
luokanopettaja, kaupunginvaltuutettu (kd.)
Seinäjoki
