Tänä syksynä oma innostukseni ollut ajoittain pahasti kateissa. Johtuuko se synkästä maailmantilanteesta vai ihan vain omasta arjesta? En osaa sanoa, mutta hämmentänyt se on. Vastaus tuskin arjen kiireessä konkretisoituu, siksi toivotankin pian saapuvan joululoman enemmän kuin tervetulleeksi.
Sillä on tärkeää osata innostua. Niin uusista kuin jo tutuista, tärkeiksi kokemistaan asioista. Se jos mikä tuo iloa ja energiaa elämään. Saa elämän maistumaan.
Innostumisen esittäminen taas on yhtä onttoa kuin minkään muunkaan, mikä ei ole totta. Ja niin turhaa. Innostuminen kun on lopulta sisäinen tunne ja henkilökohtainen kokemus. Joka toki usein läikkyy ihmisestä myös ulospäin.
Olen ollut jo vuosia siinä onnellisessa asemassa, että oma työni on tuonut paljon energiaa. Olen voinut elää kohti tiettyä, selkeää päämäärää — ensi-iltaa, konserttia, festivaalia, ja siten olla osallisena yhdessä luodun matkan loppuhuipentumassa. Tietäen, että aina joskus tulee piste. Festivaali loppuu tai klubikausi hiljenee. Silloin on aina ollut tarjolla tauko.
Sillä liiallinen kiire ja turboahdettu kalenteri latistaa innostuksen pidemmän päälle. Kiire voi aina välistä läikkyä yli, vaatia venymistä sekä kireitä aikatauluja. Mutta minkään ylpeilyn aihe jatkuvan kiireen ei soisi olevan kenellekään. Ei yksilöille, eikä organisaatioille.
Työssäni koen energiaa antavaa, innostunutta mielihyvää niin liukkaasti liikkuvasta lippukaupasta, loppuunmyydyistä saleista kuin kohoavista kävijämääristä. Silmät kostuttavaan todelliseen innostumiseen minut kuitenkin vie parhaiten tapahtumien parissa ihan lattiatasolla oleminen. Odotuksen värinästä nauttivat ihmiset, kiihkeä puheensorina sekä lopulta illan artistien ilmestyminen yleisön eteen. Tällöin innostus myös tarttuu ihmisestä toiseen, myös asiakkaalta työntekijään. Jos omassa työssäni innostus onkin ollut kateissa, olen aina myös tiennyt, missä sitä on voinut käydä herättelemässä.
Sillä tärkeintä on löytää kadonnut innostus uudestaan. Ja siitä vastuun kantaa viime kädessä jokainen itse. Jos on aiemmin ollut innostuja, tietää kyllä että siellä se jossain muhii edelleen. Ja sitähän voi vaikka innostua odottamaan.
Tämä oli viimeinen kolumnini tällä palstalla.
Kiitos kaikille ja hyvää loppuvuotta!
Annukka Heinämäki
markkinointipäällikkö, Selmu
