Päivä oli jo pitkällä. Meitä oli enää neljä ja vilkuilin maisemaa. En nähnyt muita, kun saavuimme perille. Operaatio oli hyvin outo.
Ihmettelin edessä olevaa puuhaamme. Ymmärsin, että kyse oli perinteistä ja olimme sopineet, että hoidamme homman. Enempää ei kannattanut ajatella.
Oli lumista ja äiti kahlasi montun ympärillä. Pelkäsin, että hän liukastuu ja syöksyy kuoppaan, joka oli useita metrejä syvä. Mietin, onko jossain lähistöllä köyttä, jos joku meistä syvyyksiin horjahtaisi.
Vieressä oli hiekkakasa, sen ympärillä lapiot, jotka olivat tarkoitettu työvälineiksi.
Toinen pojistamme tarttui pystyssä sojottavaan Fiskarsiin ja löi sen upoksiin. Hiekka pöllähti kuivuuttaan ja varoittelin, ettei pyhähousuja olisi syytä liata. Pojan hiekkalasti lensi laajassa kaaressa montun pohjalle. Katselin sitä ensilaakia ja arvelin ettei tämä ihan pieni homma ole.
Ensiheiton jälkeen oli hiljaisuus. Pojat katsoivat minua ja silmissä oli kysymys. Nyökkäsin.
Tartuimme kaikki lapioihin. Nakkelimme laajakaarisia ja toimin työnjohtajana. Pakenin tuulen toiselle puolelle, ettei pöly saavuttaisi suutani. Huomasin kuitenkin, että hampaiden välissä narskui.
Homma edistyi hitaasti. Montun ympärillä oli iltapäiväruuhka, kun parveilimme siinä nelistään. Meidän piti väistellä ja varoa heittojemme osumista toisiimme. Olimme puhumattomia ja totisia, mutta lapio kävi.
Ärsyynnyin, että olimme valinneet työnteon, ja mielessäni arvelin näiden perinteiden jo lakeuksilta väistyneen. Puuhasimme näytöstä, johon kukaan meistä ei halunnut. Mutta juuri näin piti tehdä. Juuri näin.
Kaikki oli kaunista, kaikki oli rumaa.
Uskoin antaneeni omille lapsilleni kohtuuttoman tehtävän. Näin mielessäni tulevat painajaiset ja arvelin tehneeni elinikäisen trauman. Nyt se tapahtui, tammikuisessa pakkasessa, jonne asti olin selvinnyt heitä rakastamalla.
Lopetin kuitenkin joutavanpäiväiset ajatukseni. Monttu alkoi täyttyä. Katselin pohjaa, joka oli alkanut hiekan painosta kohota. En kuitenkaan ollut tyytyväinen, vaan määräsin lapiomiehet lopettamaan nojailunsa ja suorittamaan annetun tehtävän loppuun. Vakuudeksi viisoin pohjoisen puolen nurkkaa, mihin hiekka ei ollut tarpeeksi yltänyt.
Työ jatkui vielä. Sivusilmällä näin, että äitiin koski. Hän oli aivan rikki.
Lopulta olimme valmiit. Seisoskelimme nelistään montun reunalla ja katsahdimme alas.
Isän arkku oli peittynyt.
Pasi Kivisaari
Seinäjoen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja (kesk)
