Kolumni: Anna-Liisasta Michelleen

Kesäteatteri Ylistaron Kainastolla toi katsottavaksi Anna-Liisan tarinan. Nuoren naisen tila miesten hallitsemassa maailmassa oli ahdas. Katsoja koki nahoissaan sen tukalan olon, miltä suunniteltu siirtyminen isän alamaisuudesta tulevalle aviomiehelle tuntui. Mutta asia mutkistui ja näimme, miten haavoittuva ja häpeään sidottu aikanaan yksin selviytymään jätetty nuori tyttö oli.

Näytelmästä kehkeytyi Anna-Liisan kasvutarina. Hän ei jäänyt raskaitten salaisuuksien eikä painostuksen vangiksi, vaan nosti päänsä ja jäi kantamaan vastuunsa - jälleen yksin. Ja katsoja haluaa kuvitella, miten elämä tämän jälkeen oli parempaa ja toi myös hyvää tullessaan.

Minna Canth nosti 1800-luvun yhteiskunnallisia epäkohtia päivänvaloon. Köyhien, tyttöjen ja naisten oikeudet kehittyivät ja niinpä hänen syntymäpäivänään maaliskuussa liputetaan myös tasa-arvoa.

Seuraavalle vuosisadalle sijoittuu Johanna Venhon oivaltavasti kirjoittama Ensimmäinen nainen. Siinäkin yhtenä juonteena on paitsi oma tarina, myös matka miehen rinnalla. Tämä sisälsi mitä suurinta onnea ja vähitellen kaikkeen hiipivää yksinäisyyttä. Sylvi ei kokenut tuntevansa yhtään pitkää liittoa, jossa “toinen osapuoli ei olisi surkastunut toisen kustannuksella”. “Elämänkoulu on pakollinen ja minun kouluni on tämä liitto. Siitä olen kiitollinen, usko pois.”

Jotain kovin tuttua oli siinä toimiston oven pielessä seisovassa nuoressa miehessä, joka kiinnostui työtoveristaan. Niin Urho kuin myös Barak rakastui omalla työpaikalla nuoreen, viehättävään ja osaavaan naiseen. Michellen äänellä kirjoitettu ja luettu elämäntarina on painava teos.

Tämän vuosituhannen nuorenparin tapaan he ovat lahjojaan kehittäneitä, tietoisia taustastaan, arvoistaan ja tavoitteistaan – ja maailman haavoittuneisuudesta. He valitsevat toisensa vapaasti ja vahvasti ja solmivat liiton, jota he haluavat oppia pitämään koossa. Ristipaineita kyllä riittää, Valkoisessa talossakin oli avustajakuntaa niin, että puolisosta saattoi vieraantua. Heidän ratkaisunsa tepsi läpi vuosikymmenten: aina kun suinkin oli mahdollista, pidettiin perjantaitreffit. Varattiin pöytä tutusta ravintolasta (usein myös sama ruoka), katsottiin toista silmiin, kiinnostuttiin siitä, “mitä sinulle nyt kuuluu”. Niin opittiin puhumaan, kuuntelemaan ja olemaan huomaavaisia.

Eikös ole hyvä, että saamme elää tällä vuosisadalla?

Eija Harmanen

EP:n perheasiain neuvottelukeskuksen johtaja