Kolumni: Ihmisen loppu

Astelin sisään, pidin kädessäni valkoista ruusua. Ovella ohjelmalehtisiä jakelivat omat lapseni, olivat komeasti puvuissa ja nyökyttelin heille isällisesti. Tervehdin vaitonaisesti puolituttuja ja istahdin alas. Olin kappelissa, jonka ikkunasta näkyi metsä. Pidin siitä maisemasta.

Keskellä oli valkoinen arkku. Siellä oli yhden ihmisen elämä. Yhden ihmisen päättynyt elämä.

Eturivissä istuivat lähimmät. Sureva leski, joka oli hoitanut miestään viimeiseen asti. Lapset ja lapsenlapset. He olivat surun peittämiä, puhumattomia ja totisia. En ollut lähiomainen, mutta läheinen. Muistelin sitä ihmistä. Sitä hienoa ihmistä. Ulkona oli syksyn värit. Hiljakseen putoavia lehtiä.

Hautajaisissa on - surun ohella - jotain hyvin kaunista. Siellä on pyhyys, hetkellisesti työntyvä kunnioitus elämää kohtaan. Siellä on rakkaus - arjesta paiskattujen ihmisten mykkä temppeli. Tummissa olevat ihmiset, hiljaisuus ja pyhät seremoniat. Ei ole mitään niin arvokasta kuin nyökkäys surevia omaisia kohtaan, ei ole mitään niin kaunista kuin ruusun asettaminen vainajan arkulle. Siinä on koko elämä. Paljaaksi riisuttu. Suloinen rehellisyys.

Siirryttiin muistotilaisuuteen. Tilaisuudessa puhui isänsä menettänyt ihminen. Hän oli kirjoittanut puheen - todella kauniin puheen. Hän kertoi kivuista, isänsä haavoista, viinasta, karismasta, lempeydestä, kaikesta kaipuusta. Katselin sitä ihmistä. Hän rakasti isäänsä. Hän puhui isälleen. Hän oli auki, hän oli rikki, hän oli ehjä. Ihmisen puhetta.

Puhumassa kävivät myös ystävät ja työkaverit. He muistelivat menneitä - heidän elämänsä tähtihetkiä. Arkisia iltoja, kiireettömiä keskusteluja ja vuosikymmenien matkoja. Heidän yhteistä elämää. Sitä kuunnellessa muistin, että minullakin on ystäviä. En vaan oikeastaan koskaan soita heille. Juoksen omassa kuplassani. Suoritan elämääni, kunnes tulee ihmisen loppu.

On omituista, että tarvitaan hautajaiset ymmärtääkseen, mikä on oleellista. Se oleellinen on sitä, että näkee valkoisen arkun. Valkoinen arkku on kaunis. Sen sisällä on kuollut ihminen, jonka elämä on ohi. Sen sisällä on ihminen, jonka elämä on suuri. Arkun ympärillä on vaiteliaiden ihmisten joukko, jotka katselevat syksyistä metsää ja jatkavat elämää. Jäljelle jää tuhka, läpi sormien valuva pöly. Siinä kaikki.

Pasi Kivisaari

Kansanedustaja (kesk)