Kolumni: Joukkueurheilusta harrastus?

Näin syksyllä aikuiset pohtivat itselleen tai lapselleen sopivaa harrastusta. Joukkueurheilulajit ovat oiva valinta.

Salibandyseura Konnien joukkueet ovat siirtyneet halliin harjoittelemaan. Syyskuun alusta myös pienten kenkien töminä ja kirkkaat äänet täyttävät hallin, kun juniorikausi starttaa.

Naisten edustusjoukkue valmistautuu kovaa kyytiä sarjanousun siivittämänä Pohjanmaan 2. divisioonan sarjapeleihin. Joukkueeni teki sarjanousun pelattuaan ainoastaan yhden kauden salibandyliiton 3. divisioonan sarjatasolla, jossa johdimme lohkoa koko pelikauden ajan. Edeltävä pelikausi oli itselleni iso harppaus pelaajakehityksessä, mutta kävin myös kovaa henkistä koulua, jolloin pääsin lajiin syvemmälle sisälle. Joukkuepeleissä ei kannata keskittyä vastustajaan tai tuomaripeliin, vaan tekemiseen yksilöinä ja joukkueena.

Kun on kerran aloittanut valmentajana, on vaikea lopettaa. Valmentajan tehtävä ei koskaan ole helppo: se vaatii monia eri valmiuksia joukkueesta, tavoitteista ja ikätasosta riippuen. Juniorivalmentajalla on keskeinen rooli kasvattajana, esikuvana ja turvallisena henkilönä. Lapset harjoittelevat sosiaalisia taitojaan, muodostavat kuvaa itsestään ja ympäristöstä sekä luovat mielikuvaa lajiin ja harjoitteluun. Joskus nuo saappaat kasvavat omassa mielessä valtavan kokoisiksi, sillä ihminen on usein kaikista kriittisin itseään kohtaan. Itsellä on valtava halu toimia aina oikeudenmukaisesti.

Mielestäni nykyaikana on tärkeää, kuinka kohtelemme muita ihmisiä ja suhtaudumme toisiimme. Liikunta on tärkeä osa lapsen normaalia kasvua ja kehitystä muihin elämän osa-alueisiin sopivasti suhteutettuna.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi kaikessa siinä, mitä laji ja liikunnallisuus minulle merkitsee: yhteisöllisyyttä, sosiaalisia suhteita, terveyden vaalimista, tavoitteita, yhteistyötä ja monia voimaannuttavia kohtaamisia.

Helena Syrjälä

Konnat ry