Kolumni: Miten moka voi olla lahja?

Yksitoista vuotta sitten istuin työpöydän ääressä kahdeksasta neljään, viisi kertaa viikossa. Asuin Espoossa, tienasin ikäisekseni hyvin ja minua koulutettiin työpaikallani kohti suurempia vastuualueita. Olin suhteellisen tyytyväinen elämääni, mutta silti jokin sai minut aina vilkuilemaan työpaikan seinällä nököttävää kelloa. Monesti mietin, onko sen koneisto jumissa. Viisarit kun eivät liikkuneet edes tuijotuksen voimalla.

Katsoin maailmaa tuolloin tummien linssien läpi. Reaktioni johonkin uuteen, yllättävään asiaan oli aina jyrkkä ei. Koin, että ainut keino selvitä elämästä oli taistella ja varmistaa omaa nurkkaansa. Häpeän pelko johti minua. Niin paljon, etten uskaltanut kokeilla mitään uutta.

Kaiken keskellä, yhtäkkiä, päätin aloittaa uudelleen teatterin parissa. Ensimmäinen kurssini oli improvisaatiokurssi. Tunneilla opettelimme hyväksymään, heittäytymään ja luottamaan. Se tuntui pelottavalta, jopa idioottimaiselta. Seistä tyhjällä lavalla ilman repliikkejä ja ilman pienintäkään hajua, mitä kohtaus tulee pitämään sisällään. Opettaja hoki, että moka on lahja. Ajattelin, että voiko typerämpää olla. Miten moka voi olla lahja?

Improvisaatio on nyt kuulunut tiiviisti elämääni viimeiset kymmenen vuotta. Olen opiskellut ja harjoitellut sitä. Harjoitellut sanomaan kyllä ei-sanan sijaan, tarttumaan mahdollisuuksiin ja päästämään irti kontrollista. Mokaamaan, niin pienissä kuin isoissa asioissa. Ja nauramaan itselleni. Hyväksymään sen, että olen vaillinainen.

Vanha minä olisi raivonnut, valittanut ja kylpenyt itsesäälissä, jos koronaepidemia olisi tapahtunut yksitoista vuotta sitten. Nyt huomaan ajattelevani, että minulla on toivomani aika itselleni, tekemättömille asioille ja ihmissuhteille. Ja ihan pienelle remontillekin. Eikä se raivostuta, vaikka tapetin alta paljastuukin viisi kerrosta enemmän tapettia poistettavaksi. Sen kun soittaa ystävän apuun ja rapsuttelee yömyöhälle hyvän viinin ja keskustelun lomassa.

Niin ja se kello. Tuntuu, että se on nykyään liiankin hyvin rasvattu. Eikä muuten hävetä enää. Naurattaa vain, kun vähän mokaa ja tilaa rautakaupassa maskin takaa ”sellaista kropsu-raavinta seinälle”.

Teatteriohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä