Kolumni: Samaa joukkuetta

Metsäpoluilla juostessani mietin usein sitä, ketkä kaikki ovat näitä polkuja jo aiemmin kulkeneet. Jos polut osaisivat puhua, niillä olisi varmasti monenlaista kerrottavanaan. Minä, sinä ja me kaikki jätämme vuorollamme jälkemme yhteisiin polkuihin. Ja meidän jälkeemme tulee taas uusi poluilla kulkevien ihmisten joukko.

Lapissa tunturivaelluksilla voi kokea ehkäpä kaikkein konkreettisimmin erilaisten ihmisten polkuja kuluttavan joukon. Hauska tervehdys vastaantulijan kanssa ”Tapaatko käydä useinkin täällä?” keventää kovasti poluilla kulkijan askelta ja mieltä. Näissä lyhyissä polkukohtaamissa ja tervehdyksissä aistii sen, miten yhteisillä poluilla kulkeminen myös hoitaa meitä ihmisiä.

Vaikka vaeltajalla onkin usein rinkka tai päiväreppu selässään, niin vastaavasti muu elämän mukanaan tuoma kuorma on poluilla kulkiessa hetken verran poissa hartioiltamme. Polkujen tallaaminen voi omalla tavallaan olla myös varsin hengellinen kokemus ja tunturipoluilla moni on saattanutkin tämän kokea. Jippii! on varmasti ollut monille väsyneille vaeltajille varsin luonnollinen huudahdus, kun tunturilta laskeutuvan polun päässä on odottanut taukotupa.

Viime viikkojen aikana olemme eläneet paradoksin äärellä. Olemme joutuneet ottamaan fyysistä etäisyyttä näkymättömän vihollisen, koronaviruksen takia. Samalla olemme kuitenkin henkisesti ja maailmanlaajuisesti kokeneet samaan joukkueeseen kuulumisen vahvaa tunnetta – pitkistä välimatkoista huolimatta tai ehkä juuri sen takia. Meitä yhdistää sama toivo ja kaipaus siitä, että pääsisimme palaamaan takaisin tilanteeseen, jossa voisimme turvallisin mielin kohdata kasvotusten toinen toisiamme. Ihmiset ovat ennenkin pitäneet toisistaan huolta vaikeissa tilanteissa, ja sama ilahduttava huomio on havaittavissa nykyisessä tilanteessakin riippumatta siitä, ketä olemme, mistä tulemme tai mitä teemme.

Vuosia sitten eräs tapaamani vanha mies tiivisti osuvalla tavalla sen, mistä elämässä on pohjimmiltaan kysymys. Tiedustelin mieheltä, että miten elämä on sujunut ja kuinka päivät ovat menneet. Mies katsoi minua hetken silmiin ja lausui rohkaisevan vastauksen: ”Hyvinhän se elämä sujuu, kun muistaa iltaisin nukkumaan mennessä väkensä siunata.”

Muistetaan tänään illalla päätä tyynyyn laittaessamme siunata toinen toisemme ja eletään toivossa, että pääsemme pian taas tapaamaan meille rakkaita ja tärkeitä ihmisiä elämämme eri poluilla ja tilanteissa.

Otto Savolainen

Diakoniajohtaja

Seinäjoen alueseurakunta