Kolumni: Sitä kohti, mitä pelkää

Suomen Keskustan puoluekokous järjestetään syyskuun alussa Oulussa. Olen asettunut Etelä-Pohjanmaan piirin nimeämänä puolueen varapuheenjohtajaehdokkaaksi. Käyn siis taas kampanjaa.

Politiikassa kaikki kauneus on katoavaista. Pidetty puoluejohtaja kohtaa päivän, jolloin ympäriltä ovat tuolit hävinneet. Moni kansanedustaja huomaa, että vaali-iltana toivo vaihtuu toivottomuudeksi. Kuntapäättäjä näkee, että naapurin rouva ei enää tervehdi, eikä tukimies vastaa puhelimeen.

Lähes kaikki pääministerit – lahjakkaat ja taitavat ihmiset – ammutaan jalustalta. Heistä tulee rasitteita, epäonnistujia. Vääränlaisen politiikan symboleita. Mielikuvien muovaamia tikkatauluja. Somemaailmassa linkitettyjä pettureita.

Politiikassa – kuten kaikessa, mihin ihminen koskee – tehdään virheitä. Politiikoissakin on vikansa. Meissä on häikäilemättömyyttä, itsekkyyttä, narsismia ja välinpitämättömyyttä. Meissä on ihmismielen kavalat ajatukset, jotka riivaavat jokaista ihmistä. Olemme keskeneräisiä, rikkinäisiä, pelkääviä ja epävarmoja. Teemme tekoja, joita ei pitäisi tehdä.

Politiikassa ollaan myös koko ajan väärässä. Hallitus saa kuulla kunniansa eduskunnan täysistunnossa opposition edustajalta. Myös puolueiden sisällä nahistellaan; tehdään liian vasemmistolaista tai oikeistolaista politiikkaa, ollaan liian liberaaleja tai liian konservatiivisia. Kadotetaan juuria ja koetaan juurettomuutta. Menetetään ystävyys.

Siellä on myös kauneutta. Moni poliitikko on hieno ihminen, empaattinen ja viisas. Jokaisessa puolueessa on hyviä, aitoja ja oikeamielisiä pyrkimyksiä parempaan elämään. Kun kulissit riisutaan, vastapäätä pöytää istuu ihminen, joka kysyy sinulta, mitä kuuluu.

Politiikka on tärkeää. Sen kautta syntyy edustuksellinen demokratia, kansanvalta. Siellä tehdään päätöksiä, jotka tulevat suoraan ihmisen iholle. Ja kaiken keskellä pyörii poliitikko – sinä tai minä – joka tekee voitavansa sekamelskan keskellä. Tavallisia ihmisiä, jotka ovat äänestetty valtaan. Päättämään, olemaan päättäjiä. Käsittelemään asioita, jotka ovat enimmäkseen vaikeita.

On hetkiä, jolloin mietin, miksi ihmeessä elän näin. Kerta toisensa jälkeen huomaan, että kiidän maanteitä, pidän pontevia puheita, otan vastaan kehut ja moitteet. Illalla kysyn itseltäni, mikä päivä huomenna on. Silti tavoittelen yhä enemmän. Matkustan maailmassani yhä syvemmälle.

Ehkä pidän epävarmuudestani, menen sitä kohti, mitä pelkään.

Pasi Kivisaari

kansanedustaja (kesk)

Seinäjoki