Kolumni: Tupakoiva mies

Oli päivän neljäs ja viimeisin paikka. Heiluin ison ostoskeskuksen pihamaalla ja juoksentelin ihmisten seassa. Jaoin eduskuntavaaliesitteitä, jossa oli minun kuvani ja sanani. Ihmiset kantoivat ostostavaraa ulos. Useimmat ottivat esitteen, osa kohteliaisuuttaan, osa siksi, että pääsisi ehdokkaasta eroon. Laskeskelin, että puolitoista tuntia enää. Suunnittelin laittavani saunan päälle.

Poltellaanko, kysyi mies minulta. Säpsähdin takaa kuuluvaa ääntä ja käännyin. Edessäni oli minulle tuntematon mies, joka ojenteli tupakkaa. Kieltäydyin eleestä, sanoin etten ollut tottunut kessuttelemaan vaalitöitä tehdessäni. Miehelle se kävi, enkä huomannut hänen loukkaantuvan. Hän sytytteli tupakan ja ohikiitävän hetken ehdin ajatella, että jumittaako hän suurtöitäni pitkään.

Juttumme ei oikein lähtenyt käyntiin. Mies oli vaiti, aivan hiljaa ja huomasin pitäväni puhetta yllä. Kun mitään ei irronnut, aloin kertailemaan alkuviikon säitä ja jahkumaan suomalaisten heikkoa hiihtomenestystä. Sivusilmällä näin, että ihmisiä virtasi ohitseni. Tukijoukkoni liikehti edempänä, kiittelin mielessäni sitä, että he ovat täällä. Olin itse puhelemassa pehmoisia, enkä saanut vierasta ihmistä keskustelemaan.

Sitten hän aloitti. Hän puhui yhteen menoon lähes tunnin. Kuuntelin häntä, eikä minulle tullut mieleenkään lähteä mihinkään. Hän kertoi lapsuudestaan, työvuosistaan, perheestään. Hän puhui sairaudesta, kivusta, yksinäisyydestä, menettämisestä, luovuttamisesta. Hän puhui varjoistaan, virheistään. Hänen puheessaan vuorottelivat ilo ja suru, toivo ja epätoivo, eilinen ja huominen. Hän halusi nähdä millainen kesä tulee. Hän oli elänyt yli 70 juhannusta. Hän muisteli viettäneensä keskikesää enimmäkseen onnellisena.

Hän kysyi, millaista elämää minä olen elänyt. Sanoin olleeni onnekas, saaneeni enemmän kuin olin toivonut. Tehneeni virheitä sen verran, että siitä muillekin riittäisi. Uskovani siihen, että hyvä voittaa. Kerroin töistäni ja sanoin oppineeni, että elämä on enimmäkseen epätäydellistä. Innostuin myös kertailemaan elämääni kuuluvia iloja. Luettelin niitä aikani, kunnes huomasin pysähtyä. Tuntematon mies katsoi minua ja tulkitsin sen merkiksi. Keskustelumme oli päättynyt.

Hän toivotti minulle onnea. Kiitin häntä kädestä pitäen ja sanoin kohtaamisen olleen arvokas ja tärkeä. Mieskin myönteli niin olleen. Hän lähti. Katselin, kun hän kulki. Hän ei taakseen vilkuillut.

Käännyin ostoskeskuksen pihamaata kohti. Katselin sitä ihmisvilinää ja mietin, miten paljon elämää mahtui tällekin parkkipaikalle. Menin vaalitöitä tehneen joukkoni luo ja sanoin tämän riittävän.

Tupakoivaa miestäkään ei enää näkynyt.

Pasi Kivisaari

kaupunginhallituksen puheenjohtaja (kesk.)

Seinäjoki