Kolumni: Työsiirtola kutsuu – kuuluuko?

Lapsuuteni kesät eivät kaikki olleet pelkkää auringonpaistetta ja tikkujäätelöitä.

Yksi ikävimmistä kesämuistoistani koskettaa lähes jokaista alaluokkien välistä lomaa, nimittäin painajainen nimeltään kesäsiirtola.

Kesäsiirtolan mukavin muisto oli poika nimeltään Tarmo, joka huolehti päivällä siitä, että muut lapset eivät kiusanneet minua ja yöllä nosti kerrossängyn reunalta roikkuvia jalkojani takaisin petiin.

Jos Tarmo oli koko leirin mukavin muisto, niin mikähän mahtoi olla kurjin? Ainakaan kotiinpaluu se ei ollut.

Nyt aikuisena ei ole kesäsiirtolaa. Sen tilalle on tullut jokakesäinen työsiirtola.

Työsiirtolan hassuin ominaisuus on se, että siellä kaikki ovat vapaaehtoisesti kiusaamassa itseään. Tyypillistä on myös se, että leirin intensiivijakso osuu kesälomalle, jolloin pitäisi nimenomaan levätä.

Työsiirtolassa huhkitaan pelkällä kiitospalkalla kiipeillen välillä tikapuilla ja laskeutuen säännöllisesti maalisankoon. Työsiirtolaohjelmassa on usein myös pihankaivuutöitä, kattoprojekteja, uusien maisemointi-ideoiden toteuttamista ja sen sellaista.

Kaikkein mukavin muisto työsiirtolasta liittyy monesti siihen, kun pääsee takaisin palkkatöihin lepäämään. Aika karua.

Entä jos tänä vuonna kaikki olisikin toisin?

Kuka oikeastaan pakottaa uhraamaan kauneinta vuodenaikaa askareissa, joista useimmat voivat odottaa?

Voisinkohan sittenkin tänä kesänä kuvitella maalisudin tilalle tikkujäätelön, istua rantakivelle katselemaan ohi lipuvia sorsanpoikasia ja vain nauttia elämästä!

Pia Tervo

media-asiantuntija ja kirjailija