Lukijoilta: Lajikateus on jo arkipäivää myös Pohjanmaalla

Eparissa oli pääkirjoitus urheilun lajikateudesta (10.2.21). Toimittaja arveli, ettei lajikateus olisi vielä saavuttanut Pohjanmaata. Mielelläni olisin hänen kanssaan samaa mieltä. Totuus on kuitenkin pitkään ollut jotain muuta. Eikä tässä asiassa kannata osoitella erikseen yksittäistä lajia, koska tätä esiintyy läpi lajikirjon.

Aivan liikaa löytyy esimerkkejä, joissa toisen lajin harrastamiseen suhtaudutaan nuivasti. Äärimmillään pääset surullisen kuuluisaan ”filttiketjuun” kun oman lajin sijaan kävitkin naapurihallilla. Tätä esiintyy niin joukkue- kuin yksilölajeissa.

Pitkään on tiedetty, että monipuolisella harjoittelulla aikaansaadaan paremmat valmiudet kehittyä urheilijan polulla eteenpäin. Oikeastaan yksikään laji ei pysty tarjoamaan riittävän monipuolista harjoittelua yksistään.

Nuoren pitäisi liikkua, huom. liikkua, ei pelkästään harjoitella, 20 tuntia viikossa. Tuohon määrään sisältyy koululiikunta, seurojen treenit, koulumatkat ja omatoiminen höntsääminen kavereiden sekä vanhempien kanssa. Pelkästään yhden seuran yhteisharjoitteluilla määrä jää kauas tavoitteesta. Ja mitä nuoremmasta on kyse, sitä merkittävämpi rooli pitäisi olla vanhempien ja kavereiden kanssa touhuamisella.

Esimerkkejä voidaan ottaa monesta lajista: Teemu Selänne, Jarkko Nieminen, Topi Raitanen, vain muutama mainitakseni. Heillä kaikilla on ollut monipuolinen lajikirjo lapsuudessa. Sieltä löytyy niin eri pallopelejä kuin yksilölajeja ja valtava määrä omatoimista tekemistä, jota ei voi korvata millään. Toki iän myötä lajikirjo pienenee ja lopulta sitten oma laji valikoituu toisaalta lahjakkuuden, mutta toivottavasti myös hauskuuden mukaan. Ja miten voisit edes tietää mieluisinta lajia, ellet ole kokeillut eri lajeja?

Lisätukea tälle mallille voi hakea mm. Saksasta, jossa nuoremmilla on rajattu yhteistreenien määrää ja 15 ikävuoteen saakka tulee olla myös toinen laji. Toisaalta tällä haetaan monipuolisuutta, mutta halutaan myös antaa tilaa omatoimiselle tekemiselle, jota kukaan ei tule ohjaamaan.

Tähän täytyy lisätä myös fakta: Kaikista ei tule, eikä tarvitsekaan tulla huippu-urheilijoita! Jos harrastamisesta kuitenkin tarttuu mukaan liikunnallinen elämäntapa, asiat ovat jo hyvin.

Palataan alkuperäiseen aiheeseen. Mikä saa valmentajan toimimaan niin, ettei hyväksy kuin sen oman lajin? Onko se valmentajan oma kunnianhimo, joka sokaisee? Vai eikö tietotulvasta huolimatta ole sisäistetty monipuolisen harjoittelun välttämättömyyttä? Eikä pidä ollenkaan väheksyä nuoren henkistä hyvinvointia, jaksaako hän vuodesta toiseen harjoitella pelkästään yhtä lajia?

Pari vuotta sitten Seinäjoen Yhteiskoululla järjestettiin keskustelutilaisuus, jossa oli mukana usean lajin valmentajia, toimijoita ja koululiikunnan edustajia pohtimassa nuorten harjoittelua ja sen monipuolisuutta.

Siellä vannottiin Olympiakomitean linjan nimeen ja taidettiinpa antaa lupauksia, mitä aiotaan tehdä yhteistoiminnan eteen. Toistaiseksi tässäkin tapauksessa tulos taitaa olla liian laiha.

Yhteenvetona: Tietoa on monipuolisen monilajiharjoittelun eduista tai jopa välttämättömyydestä, mikäli urheilija haluaa aikuisena katsoa omat rajansa. Mikä saisi valmentajat yli lajirajojen käytännössä hyväksymään tämän tutkitun totuuden? Ja sen myötä tekemään yhteistyötä yli lajirajojen?

Näin pystyttäisiin jakamaan tietoa ja olemaan yhdessä parempia. Kevenisikö valmentajien työtaakka kun omat urheilijat ovatkin välillä toisen asiansa osaavan koutsin hoivissa?

Ja ”omat urheilijat” pitää varustaa vielä lainausmerkein. Yksikään valmentaja kun ei omista yhtäkään urheilijaa, vaikka joskus siltä tuntuisikin.

Mikko Kuivinen

Akatemiavalmentaja, Urheilulukion kestävyysvalmentaja (VAT)