Pääkirjoitus: Aja riittävän hiljaa, viisas isi, nyt vaan

Mitä luulette, kumpi saa törmäyksessä kipeämpää, auto vai te itse?

Tämän kysymyksen esitti paikallinen vakuutusjohtaja viime perjantaina Hyllykallion alakoulun nelosluokalle. Lapset miettivät kysymystä tovin. Sitten eräs pieni tyttö nosti kätensä, viittasi ja miltei kuiskasi hennolla äänellä: Itse.

Se oli herkkä ja pysäyttävä hetki. Lapsi oli todennäköisesti miettinyt törmäystä, ajatellut metallinkovaa, kylmää puskuria ja sitä, ketä se sattuisi – ja tullut ainoaan mahdolliseen tulokseen, että minua itseä.

Minun lisäkseni kaikki maailman muut miesautoilijat olisivat saaneet olla todistamassa pikkutytön vastausta ja ottamassa piston sydämeensä. Me miehet kun tunnetusti olemme liikenteessä se aivottomampi sukupuoli. Se on sikäli erikoista, että miehet ajavat paljon enemmän, mutteivät ilmeisesti opi ajamastaan – miehet ottavat jatkuvasti riskejä, ajavat kovaa ja pitävät lyhyitä turvavälejä. Liikenneviraston mukaan miehet myös kolaroivat tuplasti naisiin verrattuna.

Mikä lie kaahailussa taustalla, jostain luntioomista puskevat luolamiehen vaistotko? On yritettävä olla toisia uroksia nopeampi ja taitavampi? Kesytettävä kannikoiden alla möyrivä peltilehmä, kuten esi-isät aikanaan kesyttivät hevosen?

Jonkinlaisesta ajan, paikan ja esineen hallinnasta siinä ehkä on kyse, ja samalla vallasta ja kilpailusta. Miehellä on omat alitajuiset rasitteensa.

Oli miten oli, varsinkin näin talven ensiliukkailla kaasujalkaa on syytä himmata. Kovimmat jätkät ajavat nyt mieluummin liian hiljaa kuin lujaa.

Näin isänpäivän alla ja totta kai jälkeenkin – se uusi, lapsilta lahjaksi saatu paita päällä – jokamies on liikenteessä mieluummin sulavaliikkeinen sankari kuin silmitönnä kaahaava hirviö.

Tero Hautämäki