Pääkirjoitus: Aluille, lopuille ja keskikohdille

Kirjoittaessani tätä olen toiseksi viimeistä päivää Eparilla työharjoittelussa. Kävin, kuten on harjoitteluni aikana tavaksi muodostunut, kumppanin kanssa kaupungilla lounaalla. Huokaisin pestolasagnen äärellä, kuinka ikäviä viimeiset päivät ja hetket voivat olla. Aina sama juttu: Yhdestä elämänvaiheesta toiseen siirryttäessä, jäljellä olevien päivien muuttuessa yhdellä kädellä laskettaviksi, herää haikeus ja alkaa valmistelu. Valmisteluun kuuluu kaikenlainen keskeneräisten asioiden viimeistely, totuttujen rutiinien hyvästely ja uuden suunnittelu.

Toisaalta en kyllä välitä aluistakaan. Olen niitä ihmisiä, joiden pitäisi heti osata kaikki. Haluaisin olla kaikessa hyvä, jopa luonnonlahjakkuus, saman tien ja harjoittelematta. Lisäksi itsestään haluaa antaa hyvän kuvan – ensivaikutelman kun voi tehdä vain kerran! Mitä, jos meneillään on huono päivä, tai nukkuu aamulla pommiin? Heti on kaikki pilalla.

Olen aloitellut ja lopetellut monenlaisia vaiheita elämäni aikana: kouluja, harrastuksia, kesätöitä, vaihto-opiskelua, muuttoja. Aloitukseen liittyy aina jännitystä, ujoutta, pelkoa siitä onnistuuko tämä. Saanko ystäviä? Osaanko mitään? Lopettelu taas on täynnä odotuksia viimeisistä hetkistä ja kohtaamisista. Jännitystä uudesta. Joskus loppu voi olla toki vapauttavakin. Jos esimerkiksi jokin isompi projekti on muuttunut raskaaksi loppua kohden, voi tuntua upealta kun kokemuksen voi jättää taakseen ja sulloa muistot muiden joukkoon.

Keskikohdat ovat parhaita. Olisipa elämä yhtä keskikohtaa. Keskikohdassa alun jännitys on rauennut ja uuden oppiminen voi alkaa. Pääsee tutustumaan ihmisiin, luomaan rutiineja. Päiviin tulee uusia lempihetkiä; niitä voi olla aamukahvittelu taukohuoneessa tai äänikirjan kuuntelu kävelylenkillä pitkän päivän jälkeen.

Pidin siitä tai en, elämä on täynnä alkuja ja loppuja. Kiusallisia alkuja ja haikeita loppuja tarvitaan, jotta voisi olla mitä elämäntäyteisempiä keskikohtia.

Iiris Kostiainen