Pääkirjoitus: Etelän harrastevitsaus pysyköön poissa

Ystäväni Etelä-Suomessa on perheenisä ja toimii työkseen lähellä lasten ja nuorten maailmaa. Kun pääkaupunkiseudulla kuntien urheilu- ja taidetoiminta on koronan takia ollut jäissä, on pahoinvointi junioreissa alkanut näkyä.

Kyse ei ole pikkujutusta, sillä monipuolinen harrastaminen on parasta tasa-arvoa ja syrjäytymisen ehkäisyä.

Monipuolisuuteen ei kuitenkaan aina kannusteta, pikemminkin päinvastoin. Helsingin harrastuskentällä on kuulemma alkanut näkyä viime vuosina – koronan myötä jopa korostuneesti – paineistusta yhä varhaisempaan lajivalintaan. Se tarkoittaa, että jo alakouluikäistenkin saatetaan antaa ymmärtää, kuinka nyt olisi hyvä ryhtyä valitsemaan harrasteiden välillä.

Toivottavasti tuo etelän vitsaus pysyy poissa täältä landelta. Varmasti taustalla on hyvä ajatus tulevista ja varhaisista menestyjistä, mutta tarkoitus ei pyhitä keinoja.

Sitä paitsi, aikainen erikoistuminen ei vie välttämättä tähtiin, siitä on varoittavia esimerkkejä. Yhtä hyödyllistä voi olla se, että pitää ovet auki moneen suuntaan.

Eniten tuossa närästää se, miten perheen ulkopuolisilla aikuisilla muka voi olla mitään oikeutta vaikuttaa epäterveesti yhdenkään lapsen valintoihin.

Olisi valtava sääli, jos joku jo lapsuudessa joutuisi lopettamaan mieluisia juttuja siksi, että jonkin harrasteen valmennus alkaa paineistaa lasta tai perhettä liiasta huomion jakamisesta muualle.

Veikkaan, ettei kyseessä ole vain urheilumaailman ilmiö. Samaa voi yhtä lailla tapahtua taideaineiden puolella, missä myös kilpaillaan varhain oletetuista lahjakkuuksista.

Vaikeassa raossa saattavat olla myös ne lapset tai nuoret, jotka haluaisivat taiteilla ja urheilla, esimerkiksi soittaa ja pelata – sanotaan nyt vaikkapa pianoa ja tennistä.

Kumpikin on keskittymistä ja itsetuntemusta vaativa yksilölaji. Pitkäjännitteinen työskentely toisen parissa voi hyvällä tavalla tukea myös toista. Sekin tulisi huomioida.

Laji mikä hyvänsä, lapsille pitää antaa rauha harrastaa ja löytää vahvuutensa. Samalla tuetaan tasapainoista kasvua ja ehkäistään pahoinvointia.

Ja herttinen sentään, jokaisesta alakoulusta on aika pitkä matka minkä tahansa sortin ammattilaisuuteen, oli se sitten urheilua, taidetta tai mitä tahansa muuta työtä. Lapsi löytää parhaiten oman tiensä painostamatta.

Jos jollakulla on oikeus jälkikasvuaan ohjata ja valintoihin vaikuttaa, se on lapsen rakastava vanhempi. Hänenkin on osattava olla epäitsekäs ja hakea lapsen kannalta parasta ratkaisua.

Tero Hautamäki

Päätoimittaja