Pääkirjoitus: Jussina hikosin ja kirosin isoolla kirkolla

En muista, koska viimeksi olisi ollut yhtä raskasta siirtyä maanantaina töihin juhannuksen vietosta. Olo oli kuin kolmipäiväisten festareiden jäljiltä.

Väsytti ja joka paikkaa kivisti. Syy ei kuitenkaan ollut juhliminen vaan ankara työnteko. Niin ankara, että su-ma-yönä kotiin päästyäni totesin keventyneeni puolitoista kiloa. Tähän saakka normaalia on ollut painaa juhannuksen jälkeen sen verran enemmän.

Erilainen jussi sai alkunsa, kun vanhemmille kävi kutsu Helsinkiin muuttamaan esikoista paikasta A paikkaan B. Vaikeuskerrointa lisäsi se, että mukaan oli otettava koira ja peräkärry.

Helsingin keskusta ei varsinaisesti ole peräkärryilijän paratiisi. Juhannus kuitenkin jelppasi – isoon kirkon rafiikki oli rauhallista koko viikonlopun.

Sen sijaan jalkamiehiä ja -naisia oli valtavasti. Moni stadilainen oli jäänyt kotikulmilleen juhannuksen viettoon.

Myös meillä oli hetkemme. Koska mikään ei ole helteellä kuumempi pätsi kuin vanha kivikerrostalo, karkasimme joka päivä mereen ja kalliopiknikille.

Samalla debatoimme siitä, mitä puretaan ja roudataan seuraavaksi ja kannetaanko kaikki itse, vai vaivataanko tyttären kavereita. Päätimme aina notta itte.

Ei tartte auttaa -mentaliteetilla lakeuden kansa on ruumistaan kurittanut kautta aikain. Saatoin vain todeta hulluuden siirtyneen seuraavalle sukupolvelle.

Notta. Siinon pianot ja runkopatjat pientä, kun kaikkensa antanut pohjalainen tempaisee vielä kerran maasta, kiroaa ja astuu hikisenä portaikkoon.

Kaiken keskellä piti tietysti huolehtia koirasta. Porukan huonoimpana pakkaajana lenkittäminen lankesi minulle.

Sylvin kanssa havainnoimme paljon. Pysähdyimme esimerkiksi ihailemaan huiman kaunista vanhaa sinistä kerrostaloa, jonka kyljestä kasvoi yhtä hieno vanha keltainen kerrostalo, jossa seinälaatan mukaan oli aikoinaan asunut mestarikuvittaja Rudolf Koivu.

Vastapäätä eleganttia taloparia oli uudempi, mutta jo ränsistynyt kerrostalo, jossa toimi päihdeongelmaisten tukipiste. Asia valkeni kun ohitimme talon takapihan, missä asukkaat juhlivat juhannusta. Näky oli varsin pysäyttävä sikäli kuin kehtasin sitä silmitellä.

Paljon muutakin näimme. Jälkeenpäin ajatellen elämäni ensimmäinen pääkaupunkijuhannus oli positiivinen kokemus. Voisin olla jopa valmis uusimaan sen ensi kesänä. Ulossulkisin ainoastaan koiran, lapsen, peräkärryn ja muuton.

Tero Hautamäki

päätoimittaja