Pääkirjoitus: Kuka jaksaa hymyillä vielä illallakin?

Pyöräilen tiistaiaamuna toimitukseen. Ärsyttää, kun pitkin matkaa puhelin laulaa piip piip siellä, tuut tuut täällä. Perillä alan purkaa sumaa sormet jäässä, Teams-viestit edellä.

Noin. Entä ne muut? Yksi Whatsapp-viesteistä käsittelee illan padel-peliä. Perheryhmässä kysytään, onko koira jo syönyt. Sukuryhmä toivottelee hyvää syntymäpäivää Raisioon. ”Karvapalloissa” joku on jakanut vitsin. Messengerissä kaveri heittää juttuvinkkiä. Isä on laittanut tekstarin koskien takkapuita.

Silmäilen viestit äkkiä läpi. Vastaan vain isälle ja perheelle. Muihin ehtii myöhemminkin.

Olisi mahdoton keskittyä mihinkään tuntiakaan, jos tsekkaisi puhelimen joka piippauksen. Siksi se on yleensä äänettömällä. Sähköpostin ja Teamsin hoitelussa riittää kyllin askaretta työaikana.

Vaan kuinka vetää raja työ- ja vapaa-ajan väliin näinä etätyön kulta-aikoina? Se, että ihminen siirtyy paikasta toiseen, ei merkitse enää mitään työajan rajoja ajatellen.

Digitalisaatio on tuonut lähes joka duuniin kokonaistyöajan piirteitä. Lisäksi on vielä sosiaalisen median ”villi länsi”, jossa vaihdellaan sikin sokin niin työ- kuin vapaa-ajan viestejä.

Aihetta tutkineen Camilla Suortin mukaan ”tietotyöntekijöiden tärkeäksi työelämätaidoksi on noussut irtautuminen viestivirrasta ja sosiaalisesta mediasta. Moni ammattilainen on kuitenkin amatööri oman työaikansa hallinnassa median avulla.”

Notta, totta. Tunnistan itseni, enkä ole edes hevijuuseri. Ruutuaikaa kertyy silti liikaa. Väsynein simmuin maailmaa tihrustava ei ole kellekään eduksi – katsoi asiaa työnantajan, peilin, perheen tai ystävien kautta.

En silti ehdota, että lopetetaan viestipalvelut ja sosiaalinen media. Ehdotan rajan vetoa ja itsetarkkailua.

Kovin kundi tai gimma on se, joka on parhaiten levännyt ja jaksaa hymyillä vielä illallakin.

Tero Hautamäki

Päätoimittaja