Pääkirjoitus: Lapsuuden kodin raunioilla

Koti on asia, joka herättää tunteita. Lapsuudenkoti on meille jokaiselle rakas paikka, jos ei muuta, niin muistoissa. Hyppään ajassa vuoden 1987 kesään. Olimme perheen kanssa matkalla kohti Alahärmää, jossa paljastettiin mummoni suvun merkittävän lehtimiehen, Jaakko Ikolan reliefi. Vaasan Jaakkoo oli isopappani Matti ”Pykärin Pappa” Ikolan pikkuserkku.

Matkalla Alahärmään saimme kuulla ikävän viestin. Kotitalomme oli tulessa. Salaman isku oli sytyttänyt vanhan hirsitalon tuleen, ja lapsuudenkoti tuhoutui täysin. Alkoi uuden kodin rakentaminen.

Vuosien mittaan lapsuuden koti on tullut aika ajoin uniin, vaikka rakennusta ei enää yli kolmeenkymmeneen vuoteen ole ollut olemassa. Muistot elävät mielen sopukoissa ja tietysti vanhoissa valokuvissa.

Seinäjoen ydinkeskustassa seisoo reilusti yli sata vuotta vanha hirsirunkoinen rakennus, Pollarin talo. Talo, joka jäi uuden torin rakennustyömaan eristämäksi, on nyt tyhjillään. Talon omistajina on kaksi henkilöä, joista toisen elämään talo on liittynyt koko hänen elämänsä ajan. Nyt jo 94-vuotias nainen ei halua talosta luopua, vaikka hänen kanssaan on monia neuvotteluja kaupunginkin taholta käyty. Talo on jäänyt tyhjilleen, ja ajan armoton hammas syö nyt taloa kiihtyvään tahtiin.

Peltikatto vielä pitänee vettä, mutta seinälaudat alkavat repsottamaan ja ikkunoitakin on mennyt rikki.

Seinäjoen uudella torilla vietetään avajaisia jo kenties tämän vuoden puolella. Ensi keväänä viimeistään pitäisi torielämän alkaa uudella torilla. Jos Pollarin talolle ei kohennuksia tehdä, niin tuleva talvi tulee taatusti hapertamaan talovanhusta entisestään. Seinäjoen rakennusvalvonta voisi tietysti kehottaa kiinteistön omistajia siistimään talon ulkonäköä. Toinen vaihtoehto olisi se ankarampi eli kaupunki voisi käyttää lain suomaa pakkolunastuskeinoa, mutta siihen ei kaupungin suunnasta ole halua. Nyt annetaan ajan kulua ja katsotaan, että kuinka aika tämän asian hoitaa.

Ymmärrän sen vahvan tunteen, joka talon toisella omistajalla on Pollarin talon suhteen. Katse on kääntynyt menneeseen aikaan, jolloin talo oli täynnä elämää. Juttelin viime viikolla omistajan veljen, Ossi Polarin kanssa. Pollarin talon tarinoita on kerrottavana vaikka kuinka paljon. Yksi niistä tarinoista menee vuoteen 1918, jolloin Polarin isää tultiin Pollarin talolta hakemaan vapaussotaan. Vastaus oli kielteinen, mies ei halunnut toisten taisteluihin sotkeutua. Hakijat tulivat uudelleen, mutta lopputulema oli se, että Pollarin talon isäntä sai jäädä Seinäjoelle, koska hänellä oli tärkeä tehtävä. Seinäjoella sijaitsi Mannerheimin johtama valkoisen armeijan päämaja, jonka saunan lämmittämisestä Pollarin talon isännällä oli vastuu. Sotaretki sai jäädä tekemättä.

Näitä tarinoita Pollarin talolta riittää kerrottavaksi.

Jussi Mustikkamaa

toimittaja