Pääkirjoitus: Liikenteessä pelottaa nyt Candy Crash

Että mikäkö minua liikenteessä tällä hetkellä eniten pelottaa?

Eivät isot, kymmeniä tonneja painavat yhdistelmäperävaunurekat, vaan pienet, parisataa grammaa painavat älylaitteet.

Kuulkaas tätä: Olin hakemassa tytärtäni junalta äskettäin. Pysähdyin Ruukintien valoristeykseen jatkaakseni suoraan kohti Törnävää. Olin omalla keskikaistallani jonossa toisena. Valojen vaihtuessa vähän ihmettelin, kun oikeanpuoleisella kaistalla paalupaikalla ollut auto jäi seisomaan paikoilleen. Syy selvisi, kun tyttäreni vilkaisi ikkunasta.

Tytär: ”Se pelas Candy Crush Sagaa!”

Minä: ”Ei oo todellista! Mieshän se oli? Minkäikäinen?”

Tytär: ”No joku sun ikäinen.”

Minä: ”Ei oo todellista! Pelaa matopeliä liikennevaloissa!”

Tytär: Mäkin oon joskus pelannu sitä. Se ei oo matopeli. Se on sellanen hedelmäkarkkipeli.

Entä jos pelimies olisi saanut elämänsä pisteet liikennevaloissa, painanut innoissaan kaasua ja ajanut jonkun yli suojatiellä? Tai pelinsä pauloissa töpännyt jotain muuta vakavaa?

Candy Crush (karkki-ihastus) olisi voinut nopeasti olla Candy Crash (karkkikolari). Siinä olisi riittänyt poliisille selittämistä. ”No kun mä siirtelin näitä kirkkaanvärisiä virtuaalikarkkeja rivistä toiseen tällä kännykällä...”

Tähän on tultu. Eikä tästä päästä eroon, pahoin pelkään. Jos ikätoverini voi yllättää autonratista sormet ahnaasti näytöllä liukuen, pelikoukku syvälle nielaistuna, entä vuosikymmeniä nuoremmat? Heilläkin on jo ajokortit ja autot käytössään.

Lähdetään kuitenkin siitä, että vaikka nuorille aikuisille kännykkä on supertärkeä elämänlanka, heiltä löytyy liikenteessä tarvittavaa fiksuutta ja muiden kunnioitusta.

Joo, siis itsehän en ole koskaan ajatellut edes puhuvani kännykkään autoa ajaessani, mutta olen kuullut, että ystäväni kaveri on sellaistakin tehnyt. Se on silti pieni synti verrattuna syventyneeseen luurista lumoutumiseen.

Tero Hautamäki

Päätoimittaja