Pääkirjoitus: Nuan vaan, sinne katosi kaksitoistatuhatta

Maanantai-aamuna Seinäjoenkin katukuvasta poistui suuri joukko nuoria miehiä ja naisia suuntana Suomen armeija. Kaikkiaan palvelukseen astui 12 000 alokasta.

Intissä pärjää, kun on pilkettä silmässä, ei nipota liikaa eikä löysäile turhaan. On vain, ”maksaa velkansa” ja kouliintuu puolustamaan isänmaata parhaansa mukaan. Se riittää.

Sitten kun joku päivä eteen tulee jotakin oikein ”erinomaista”, koko hommaan kannattaa suhtautua puhtaasti kokemuksena, jota ilman muuten todennäköisesti jäisi.

Itse kävin palvelemassa vuosina 1988–89, heti lukion jälkeen. Erikoisimpana kokemuksena mieleeni on jäänyt harjoitus keväältä 1989 Oulun Hiukkavaarassa. Olimme taisteluvarusteissa aamupäivällä pitkän metsätien laidalla. Meidät komennettiin tielle makaamaan viiden metrin välein kasvot kohti kaverin kengänpohjia. Sen jälkeen 15 tonnin panssarivaunu ajoi jonon yli.

Telaketjut vain rahisivat leppoisasti tien laitoja, jättäen meille pojille vaunun keskikohdalle omaa tilaa – kelle enemmän, kelle vähemmän – kehobalanssista riippuen.

Vaikka olin hoikka poika, menin varmuuden vuoksi niin littanaksi kuin pääsin. Painoin posken maahan, puristin rynnäkkökiväärin – kylmäkiskoisen rakkaani – kainaloon ja annoin panssarivaunun lipua hitaasti yli.

Nuan vaan. Ei siitä traumoja jäänyt, muttei myöskään ylevää tunnetta sotasankaruudesta. Kaiken lisäksi harjoitus jäi irralliseksi, koska sitä ei liitetty mihinkään ”Näin tuhoat panssariajoneuvon paljain käsin” -ohjeisiin. Niinpä se oli lopulta vain yksi päivä armeijassa kultaisella 80-luvulla.

Olen ymmärtänyt, että nykyisin intti on kaikin tavoin fiksumpi paikka viettää aikaa kuin yli 30 vuotta sitten.

Erikoistuminen vei minut lääkintämieheksi, missä viihdyin hyvin. Jatkokoulutuksesta kieltäydyin, koska olin päättänyt ryhtyä toimittajaksi, ja ajattelin, että AUK:ta parempi kesäsuunnitelma on interrail-matka Eurooppaan.

Johtajakoulutusta kannattaa kuitenkin monen harkita, sillä useilla aloilla siitä voi saada lisäpisteitä.

Lopuksi on hyvä muistaa sekin, ettei kaikkien tarvitse mennä armeijaan. Oli nuoren valinta mikä hyvänsä, se on hänelle oikea eikä siihen ole muilla nokan koputtamista.

Nyt matkaan lähteneet mukulat palaavat siviiliin 6, 9 tai 12 kuukauden kuluttua. Toivon palvelukseen astuneille parasta mahdollista jaksamista ja tsemppiä, pian taas nähdään!

Tero Hautamäki

päätoimittaja