Pääkirjoitus: Rockparatiisiin pyörällä ja takaisin

Kesäkuun ensimmäinen viikonloppu vuonna 1984. Minä, Sami ja Pasi, kolme poikasta Hyllykalliolta, pyöräilimme Törnävänsaareen kohti ensimmäistä Provinssirockiamme.

Joka jannun selässä oli reppu ja repussa eväät: juustokinkkuvoileipiä ja muovipullo täynnä mummonmehua. Ehkä toisen kaverini repussa oli myös toinen muovipullo, joka saattoi olla puolillaan jostain lainattua miestä väkevämpää, mutta mikäli tarina on niiltä osin totta, on se ollut vain katu-uskottavuutemme koriste. Muutoin moinen ei tuolloin tuntunut oleelliselta.

Sen sijaan todella tärkeältä tuntui uusi ja jännittävä musiikki, jota parin päivän rockparatiisi tarjoili Morrisseyn johtamasta The Smithsistä alkaen. Brittipopin lisäksi seurasimme tarkasti monen suomibändin edesottamukset, yritimmehän itsekin vähän soitella kotipuolessa. Jostain syystä vuodelta -84 on jäänyt mieleen eritoten sirkusteltassa suhannut Dingo, joka tuolloin otti ensiaskeliaan. Me Nurmon rocktietäjät totesimme asiantuntevasti, että ”noista töyhtöpäistä kuullaan vielä”.

Lisää löytöjä tuli tasaisesti joka vuosi. Vuonna 1989 Womad istutettiin joksikin aikaa osaksi Provinssia. Innostuin maailmanmusiikista, jonka nimissä The Sugarcubesien solisti Björk, myöhempien aikojen megatähti, ilahdutti yleisöä laulamalla suomeksi kansanlaulun ”Minun kultani kaunis on”.

Ilman Provinssia tuskin olisin löytänyt esimerkiksi Björkin suuruutta ja suloisuutta jo varhain. Monia muita tähtiä osasin kyllä odottaa kieli vyön alla joulusta saakka, kuten vaikkapa Neil Youngia (1997) ja Amy Winehousea (2007), jotka kumpikin surukseni peruivat. Niilo jo viikkoja ennen leikattuaan leipäveitsellä soittosormeensa, Eimi vasta keikkapäivän aamuna, kun ei ilmeisesti enää hotsinutkaan jatkaa kiertuetta Kööpenhaminasta ties minne Seinäjoelle.

Jälkikäteen ajatellen yksi isoimmista ei-vaiskaa-tapauksista sattui jo vuonna 1982. Silloin Törskylle buukatun U2:n nimi ehdittiin painaa Provinssi-paitaankin, kunnes peruutus tuli...

Vaan mitäpä noista, satakertaisesti enemmän on saatu kuin menetetty. Ja tietysti musiikki on aina ollut vain yksi osa Provinssia. Yhtä tärkeää on ollut vapautunut, riehakas tunnelma ja ihmisten juhla.

Provinssi on nostanut Seinäjokea kartalle enemmän kuin mikään toinen kaupungin tapahtuma. Toivottavasti se tulee tekemään sitä vielä vähintään toiset 40 vuotta.

Niille, jotka festivaalia eivät edelleenkään voi sietää, toivon voimia ja kärsivällisyyttä, sillä – taas se soi!

>>>>>>> Stashed changes