"Hei, sinä törppö siellä peilissä, koska viimeksi tunsit olevasi elossa?”
Edellinen on kuulemma hyvä ja aina ajankohtainen kysymys, joka jokaisen pitäisi toisinaan esittää itselleen. Saattaa nimittäin olla, että on huomaamattaan jäänyt jumiin ilmiöön nimeltä ”lifestyle fatigue”, elämäntyyliin liittyvä väsymys.
Psykoterapeutti Sean Grover esitteli ilmiön Psychology Today -lehdessä. Suomessa asiasta uutisoi ensin Yle, jota peesasi Ilta-Sanomat. Olkoon nyt sitten Eparin vuoro.
Tosin alkaa jo vähän kyllästyttää koronapandemian syyttäminen kaikesta. Groverin teesi nimittäin on, että pandemian myötä on jäänyt vallalle yksitoikkoinen ja jumittava elämäntyyli. Se vie huomaamatta energiaa ja hautaa niin ilon kuin innostuksenkin tunteet.
Ehkä niin on. Ihminen on siitä(kin) viheliäinen värkki, että se tottuu nopeasti kaikkeen, myös huonoihin asioihin, kuten alakuloon.
Sen sijaan, että älyäisi kurkottaa fyysiseen maailmaan, ihminen saattaakin sukeltaa ruudun taa vain löytääkseen salarakkaansa, sarjat ja somen.
Tässä kohtaa psykologi Mira-Ilana Helimäki (is.fi 15.4.24) tinttaa heti somea nenään. Hän kuvailee sosiaalista mediaa erämaaksi, jossa ihminen harhailee vain näennäisesti aktiivisena, istuen koko ajan katsomossa, sivullisena. ”Jos viettää työpäivän päälle monta tuntia Tiktokissa tai Instagramissa, voi olla varma, että sen jälkeen on lopullisesti lopen uupunut”, Helimäki sanoo.
Tohtori on totta kai oikeassa. Mutta kun ne koiravideot, hurjimmat kaupunkipyöräilyt ja ja ja – vaikkapa Jimmy Fallonin musasketsit, ne ovat niin viihdyttäviä! Niille saa nauraa ja sehän tekee hyvää.
Ehkä pitääkin ajatella, että temppu piilee annoskoossa. Jos somea naukkailisikin vain pieninä siivuina? Pysyisi tilanteen herrana, saisi naurut, muttei zombiutuisi.
Joka tapauksessa somesta ei ole kuin hetken hurmaksi. Ihmiselle on luontaista etsiä elämälleen merkitystä maailmasta ja olla yhteydessä muihin.
”Saamme virtaa toisista ihmisistä aina kun jaamme elämää heidän kanssaan, oli se mitä hyvänsä, vaikka vaikeampiakin asioita”, psykologi muistuttaa.
Helimäki kannustaa kysymään säännöllisesti, olenko yhteydessä itselleni tärkeisiin asioihin ja ihmisiin. Jos vastaus on kielteinen, täytyy uskaltaa miettiä, miksi.
Kissa, jolla on tunnetusti yhdeksän elämää, voi surutta törsätä niistä yhden ihan vaikka vain tylsistymällä.
Ihmisellä ei kuitenkaan ole varaa huikennella samalla tavalla. Ei ainakaan, jos aikoo katsoa itseään katumatta peiliin vielä vanhanakin ja kysellä isoja kysymyksiä.
