Nyt taas tiedän, miltä näyttää onnellinen mies.
Näin hänet viime lauantaina pienen mökkisaunan pienestä peilistä.
Se tyyppi oli hakannut ja pinonnut halkoja käytännössä koko päivän. Kun se sitten pimeän tullen könysi saunaan, heitti löylyä ja katsoi likaisesta ikkunasta hyiselle merelle, se hymyili leveästi sisäänpäin.
Sivullisen silmin tyyppi oli ehkä tehnyt näennäisen yksitoikkoisen päivän. Itse se oli sitä mieltä, että kirveeseen tarttuminen oli syksyn parhaita kokonaisratkaisuja.
On suorastaan hassua, miten työpäivä toimistossa voi tuntua hukkaan heitetyltä, vaikka koko päivän painaa sähköpostien, teams-viestien, tiedotteiden ja puheluiden kanssa. Ehtii vielä kirjoittaakin pari riviä ja tehdä jokusen otsikon.
On niin sanotusti monena ja monessa mukana –
ja mitä tuntee saaneensa aikaan: ei mitään.
Sitten menee päiväksi tuulisen vajan kylkeen ja tuottaa muutaman vinon puupinon – ja tuntee rakentaneensa suunnilleen kirkon.
Toimistoeläimillä on aika ajoin voimakas tarve synnyttää jotakin konkreettista. Jotain, minkä voi heti nähdä ja mihin koskea. Mistä on välitöntä iloa ja hyötyä muillekin. Vielä parempi, jos tekeminen haastaa lihaksia ja irrottaa hikeä. Sellainen ei ole toimistotyössä arkista, vaan kaivattua vaihtelua, ja siksi se onnellistuttaa.
Huomasin, että halonhakkuussa ja puiden pinoamisessa syntyi ajan kanssa rytmi, jossa oli parhaimmillaan melkein jotakin zeniläistä.
Zen tarkoittaa suomeksi suunnilleen “olemisen kokemista juuri sillä hetkellä, turhia miettimättä”. Toisin sanoen rauhallista keskittymistä ja siitä nauttimista.
Huomaamatta aloin pitää klapikasalla rytmiä yllä hyräilemällä vanhoja iskelmiä. Ne toimivat mainioina työlauluina.
Syysunelma ja Aikaan sinikellojen veivät miestä niin, ettei ajatus kertaakaan karannut työasioihin, korkeintaan elettyyn elämään, ja sen kai voi itselleen sallia. Kuinkas Peter von Bagh sanoikaan:
iskelmät ovat kansakunnan salattu muisti.
Mitä lihasmuistiin tulee, niin vaikka olisi millainen zen ja flow, ei minusta olisi säännöllisiin kirveshommiin. Vieläkin kädet ja selkä vähän huutavat: Oli kivaa joo, mutta meille riittävät satunnaiset hakkuut.
