Huume- ja vankilakierteestä irti päässyt Mika Aalto antaa kasvot kodittomille Asunnottomien yö -tapahtumassa – "Koin olevani ihmisroska, jolla ei ollut paikkaa missään"

Avain sopi lukkoon. Mika Aalto astui pienen yksiön eteiseen ja painoi oven perässään kiinni. Vanha kerrostaloasunto oli parhaat päivänsä nähnyt, mutta tuntui viiden tähden hotellilta.

Vaikka tapahtumasta on lähes päivälleen 18 vuotta, Aalto muistaa mielen vallanneen helpotuksen tunteen. Hänellä oli vihdoinkin turvapaikka. Ulko-oven taakse jäi kotikaupunki Turku ja koko paha maailma.

Kolme vuotta sitten Lapualle muuttanut Aalto, 48, asuu nyt rintamamiestalossa vaimonsa ja lapsikatraan kanssa. Arki koostuu perhe-elämästä, kodin remonttihommista, puutarhatöistä, ruuanlaitosta ja kauppareissuista.

Töissä Aalto käy Seinäjoella, jossa hän on toimintakeskusvastaavana Kris Etelä-Pohjanmaa ry:llä. Kyseessä on vertaistukijärjestö, joka pyrkii saamaan päihdekäyttäjiä, rikollisia ja vankilasta vapautuneita takaisin yhteiskuntaan.

Aalto on mies paikallaan, sillä hänellä on omakohtaista kokemusta kaikesta mainitusta. Listaan voi vielä lisätä asunnottomuuden, joka on usein seurausta muista ongelmista. Niin oli Aallonkin kohdalla.

Huonot eväät elämälle

Mika Aallon vastoinkäymiset alkoivat jo ennen hänen syntymäänsä. Äiti käytti päihteitä poikaa odottaessaan. Isä häipyi kuvioista kun puoliso kotiutui sairaalasta vauvan kanssa.

– Perintötekijät ovat vaikuttaneet omaan elämääni. Alkoholismi on sairaus. Isän puolelta lähes kaikki ovat alkoholisteja, äidin suvusta puolet. Äiti kuitenkin lopetti juomisen, kun isä lähti.

Mika Aalto alkoi käyttää päihteitä 11-vuotiaana. Syynä hän pitää huonoa itsetuntoa. Herkän nuoren mielialaa laski se, että vilkasta ja keskittymiskyvyn puutteesta kärsivää lasta pidettiin kiusankappaleena. Nykyään diagnoosi olisi ADHD.

– Siitä ei tuohon aikaan tiedetty mitään. Opettajien mielestä olin tyhmä ja aiheutin vain harmia. Apua pahaan oloon löytyi alkoholista. Pian lisäsin koktailiin huumeet ja lääkkeet.

Aalto rahoitti elämänsä myymällä huumeita. Varkauksien, väkivallan ja muiden rikosten takia oman kodin sijaan osoitteena olivat moneen otteeseen hoitolaitokset ja vankilat.

– Selliin tai laitokseen päätyminen oli helpottavaa. Tiesi, että jonkin aikaa on taas katto päällä ja ruokaa pöydässä. Laitoselämä oli säntillistä ja toi turvaa omaan kujanjuoksuun.

Huumeilla saa kavereita ja nukkumapaikan

Kun Mika Aalto oli vapaalla jalalla ja selvin päin, hän sai asua äitinsä luona. Äiti ei kuitenkaan halunnut katsella holtitonta elämää, joten poika päätyi usein saman elämäntyylin valinneiden tuttaviensa nurkkiin.

– Niin kauan kuin on huumeita, on kavereita. Lopulta oma mieli oli niin rikki, ettei huumekauppa onnistu nut. Sitten ei enää ollut majapaikkojakaan.

Taivasalla Aalto ei koskaan joutunut nukkumaan. Kesäöinä lehtienkeräyspisteet tarjosivat suojan sateelta. Tavallisimmin turvapaikka löytyi rappukäytävistä ja pyykkituvista.

– Sain tietooni ensihoitajien käyttämän ovikoodin. Sillä pääsi rappukäytäviin. Kun ensimmäiset asukkaat kolistelivat portaissa, livahdin häpeillen pois. Koin olevani ihmisroska, jolla ei ollut paikkaa missään.

Narkomaanista perheenisäksi

Tuota elämänvaihetta Aalto kuvaa harmaaksi ajaksi. Hän muistaa olleensa hyökkäävä ja ylimielinen yhteiskunnan normien rikkoja. Ihminen, jollainen ei halunnut olla.

– Olin herkkä jo lapsena ja koin, että olin liian kiltti alamaailmaan. Käytin päihteitä itsetuhoisesti. Olisin halunnut kuolla, mutta toisaalta en voinut itseäni tappaakaan.

Aalto tajusi ahdinkonsa. Vaihtoehtoja oli kaksi: kuolema tai päihteiden käytön lopettaminen.

– Halusin vuosia riuhtaista itseni irti ongelmista. Se ei riittänyt. Toipuminen alkoi vasta, kun halu haluamisesta muuttui ihan oikeaksi haluksi, Aalto kuvailee.

Siirtyminen narkomaanista perheenisäksi ei ole ollut helppo eikä nopea.

– Reilu vuosi meni syvässä masennuksessa. Ensimmäiset kymmenen vuotta olivat tuskallista kamppailua. Ihmettelen vieläkin, miten selvisin ahdistuksesta. Tärkeänä apuna olivat vertaistukiryhmät.

Raitistuttuaan Aalto sai asunnon. Kämppiä oli vuosien varrella tullut ja mennyt, mutta vuokraisännät kyllästyivät nopeasti huumehörhön elämäntyyliin ja maksamattomiin laskuihin.

Omat kokemukset auttavat työssä

Uuden asuntonsa Mika Aalto oli päättänyt pitää.

– Olin helpottunut, mutta peloissani. Olin aina sössinyt asiani ja ajattelin, että kohta olen taas kadulla. Ajatukset olivat ristiriitaisia. Toisaalta pelkäsin, että kyllästyn tavalliseen elämään.

Levottomuus vei miestä asunnosta ja paikkakunnasta toiseen. Nyt vaeltelun syynä oli oma tahto. Aalto halusi tutustua isäänsä, sukulaisiinsa ja ennen kaikkea itseensä.

– Olin kolmikymppinen ja fyysisiltä mitoiltani aikuinen, mutta mieleltäni ihan teini. Henkinen kehitykseni pysähtyi päihteiden käytön alkaessa. Kavereilla oli siinä vaiheessa jo ammatit, perheet ja talot puoliksi maksettuina.

Aalto tulee asiassa jälkijunassa. Ulosottovelkojen maksussa kului kymmenen vuotta. Nyt ylimääräinen raha menee talolainaan. Laskut Aalto maksaa mielellään.

Samassa paikassa pysyvä ulko-ovi ja siihen sopiva avain alkavat olla itsestään selviä asioita.

– Välillä tulee olo, että pitäisi olla parempi versio itsestään tai saada hankittua sitä ja tätä. Sitten yritän muistaa, miten kiitollinen saan olla kaikesta ja ylpeä siitä, että pystyin muuttamaan elämäni suunnan. On vahvuutta myöntää heikkous. Jos en olisi käynyt pohjalla, en olisi halunnut nousta ylös. Ei kukaan lopeta silloin, kun on kivaa.

Asunnottomien kanssa Aalto on tekemisissä töiden lisäksi vapaa-ajallaan, sillä hän vuokraa kahta asuntoa. Vuokralaista valitessaan hän ei koskaan kysele luottotietoja eikä vaadi takuuvuokraa.

– Tutustun ihmiseen ja haluan antaa hyville tyypeille mahdollisuuden. Historia ei saa pilata tulevaisuutta. Oma ovi voi olla alku uuteen elämään.

Juttu on julkaistu Eparissa ensimmäisen kerran 22.2.2023.