Tässä jutussa kuolen pyhäinpäivänä. Harva tietää, mitä viimeisen henkäyksen ja hautajaisten välissä tapahtuu. Vainajat kulkevat maallisen matkansa jälkeen monien käsien kautta. Haudan lepoon pääsen vasta kuukauden kuluttua kuolemastani.
Pyhäinpäivä, lauantai 6.11.
Suljen silmäni viimeisen kerran kotonani Seinäjoen Kivistössä. Puoliso löytää minut vessan lattialta elottomana. Hän soittaa hätänumeroon 112.
Pian paikalle saapuvat ensihoitajat, jotka tarkistavat, ettei minua saa enää elvytettyä. Seuraavaksi ovikelloa soittavat poliisit.
Lähden poliisin järjestämällä kuljetuksella Etelä-Pohjanmaan sairaalan Y-talolle, jossa päivystävä lääkäri toteaa minut kuolleeksi. Poliisi seuraa mukana, koska perusterveenä ihmisenä kuolin äkillisesti. Ainahan on olemassa mahdollisuus, että kahviini on pudotettu myrkkypisara tai minut on tukehdutettu aviovuoteen höyhentyynyllä.
Y-talolla minut siirretään kylmäsäilytystilaan. Peitoksi saan muovitetun lakanan.
Maanantai 8.11.
Lääkäri, oikeuslääkäri ja poliisi pohtivat kuolinsyytäni. Koska selvää perustetta ei löydy, poliisi määrää minulle oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen. Se tehdään Tampereella oikeuslääketieteen laitoksella.
Keskiviikko 10.11.
Vainajia kuljetetaan Tampereelle kaksi kertaa viikossa. Ehdin keskiviikon kyytiin. Kuljetuksesta vastaa poliisin palkkaama yritys. Menemme levollisesti kimppakyydillä. Pakettiauton laveteille mahtuu kuusi vainajaa.
Torstai 11.11.
Ruumiinavauksessa kuluu pari tuntia. Minusta otetaan myös oikeuslääketieteellisen näytteet, joista selviää esimerkiksi se, onko veressäni ollut alkoholia, huumausaineita tai myrkkyjä. No ei todellakaan ollut. Puolisokin saa siis puhtaat paperit.
Kuolinsyykseni paljastuu aivoverenvuoto. Oikeuslääkäri kirjoittaa minulle hautausluvan.
Maanantai 15.11.
Vainajia kuljetetaan Tampereelta Seinäjoelle kaksi kertaa viikossa. Palaan lakeuden avarille pöytämaille poliisin järjestämällä kyydillä maanantaina. Seinäjoella löydän itseni jälleen Y-talon vainajasäilytyksestä.
Keskiviikko 17.11.
Läheiseni ovat olleet yhteydessä hautaustoimistoon, jonka henkilökunta saapuu Y-talolle valmistelemaan kuljetustani Törnävän kappelille, missä suurin osa Seinäjoen vainajista siunataan.
Minut pestään, hiukseni kammataan ja kynteni lakataan. Päälleni puetaan pellavainen arkkupaita ja jo eläessäni käyttämäni anopin kutomat villasukat – ne, joissa on vihreitä raitoja ja kantapäät melkein puhki.
Minut siirretään puolisoni valitsemaan arkkuun. Sen sisällä on silkkiset, pitsein koristellut vuodevaatteet. Myös valkoisen arkun kantta on somistettu pitsisin kruusailuin.
Arkussa minut viedään sairaalan kappeliin, missä rakkaimmat läheiseni jättävät jäähyväiset. Arkku on auki. Puoliso silittää hiuksiani ja suutelee poskeani.
Hautausyrittäjä sanoo muutaman sanan ja lausuu rukouksen. Lopuksi lauletaan virsi 632, jonka omaiseni tietävät minulle rakkaaksi. Se on kaunis, mutta varsin vaativa laulettava. Puoliso ei taaskaan pysy nuotissa.
Arkkuni siirretään ruumisautoon, jonka keulassa on puolitangossa pieni Suomen lippu. Puoliso istuu kuljettajan viereen. Muut läheiset seuraavat mustaa autoa.
Pohjalaiseen tapaan saattokulkuetta kunnioitetaan. Kun ruumisauto lipuu ohi, jopa osa koululaisista pysähtyy tien varteen ja ottaa pipon päästään.
Vaikka matka etenee hitaasti, kukaan ei ohita ruumisautoa.
Ensin piipahdamme kotonani. Piha on koristeltu kynttilöin. Koko kerrostalon väki on saapunut paikalle hyvästelemään minut.
Auto pysähtyy. Arkku vedetään puoliksi ulos takakontista. Muutama asukas uskaltautuu muistelemaan ääneen yhteisiä hetkiämme. Saan kehuja ahkerasta puutarhanhoidosta. Kukaan ei mainitse riitojamme taloyhtiön roskisten pesusta eikä liian myöhään tehdyistä lumitöistä.
Lopuksi porukka veisaa virren 555. Se ei ollut koskaan ihan suosikkivirsiäni, mutta kaunis kumminkin. Tärkeintä on ajatus.
Matka jatkuu Törnävän kirkolle, joka loistaa valkoisena majakkana kuusikujan päässä. Ruumisauto pysähtyy kirkon eteen.
Saattokulkue ja muutama muu paikalle saapunut läheinen nousevat autoistaan. Hautausyrittäjä käynnistää puhelimellaan saattokellot. Ne kumisevat aika tarkalleen viisi minuuttia.
Arkkuni siirretään kappelin kylmäsäilytystilaan.
Lauantai 26.11.
Siunaustilaisuus pidetään Törnävän kirkon isossa kappelissa. Ennen läheisten saapumista arkkuni on tuotu alttarille. Arkun kannelle nostetaan puolison hankkima kukkalaite. Sen viereen muut läheiset laskevat myöhemmin viimeisen tervehdyksensä.
Olen eläissäni tehnyt hautajaissuunnitelmani ja toivonut polttohautausta. Arkkuani ei siis siunaustilaisuudessa kanneta pois. Hyvä juttu, sillä kantajista olisi voinut olla pulaa.
Muistotilaisuuden vieraat siirtyvät kahville, minä takaisin kappelin kylmiöön. Kyseessä on elokuvistakin tutuksi tullut metalliseinä, jossa jokaisella vainajalla on oma luukku. Tila saisi elävän ihon kananlihalle. Onneksi olen kuollut.
Tiistai 30.11.
Arkkuni siirretään kappelin yhteydessä olevaan krematorioon. Maalliset jäännökseni palavat liki tuhannessa asteessa poroksi puolessatoista tunnissa. Minusta jää jäljelle nelisen litraa tuhkaa. Tuhka siirretään uurnaan, joka jätetään krematorion hyllylle odottamaan hautaan laskemista.
Sunnuntai 5. joulukuuta
Vihdoin viimein maallinen matkani lähenee loppuaan. Kiirettä on pitänyt vielä kuoleman jälkeenkin. Pääsen haudan lepoon kuukauden kuluttua kuolemastani.
Puoliso ja lapset laskevat uurnani sukuhautaan. Haudankaivaja on tehnyt kuopan valmiiksi.
Taas on laulun aika. Nyt on vuorossa Äideistä parhain. Sitten vielä viimeiset rakkaudentunnustukset. Halaisin, jos voisin, mutta nyt on mentävä.
Maasta minä olen tullut ja maaksi minun pitää jälleen tuleman.
Juttu on kirjoitettu hautauspalveluyrittäjä Sari Koukkarin haastattelun pohjalta. Koukkari johtaa seinäjokelaista Hirvilammin hautaustoimistoa. Hän on myös Suomen Hautaustoimistojen Liiton liittohallituksen jäsen.
Juttu on julkaistu Eparissa 3.11.2021. Juttu voitti parhaan kaupunkilehtijutun palkinnon 2022.
