Huhuu! Täällä asuu kummitus – Aaveet ovat ahkeria. Vanhan teatterin lämpiöön kuollut näyttelijä ei malta jättää työpaikkaansa

Viikonlopun Halloween-juhla keskittyy kummituksiin ja kuolleisiin. Seinäjoen tunnetuin aave on nuorisotalon eli vanhan teatterin lämpiöön kuollut näyttelijä.

Outoja ääniä, siirtyileviä viisareita, kylmiä puhalluksia, hahmoja peilissä, ovien aukeamisia, itsestään soiviasoittimia, tyhjänä liikkuvia hissejä, tuoksuja ilman näkyvää lähdettä, mystisiä painalluksia juuri pedatulla sängyllä.

Näitä ja monia muita järjellä tai tieteellä selittämättömiä ilmiöitä pidetään merkkinä jostain yliluonnollisesta.

Kummituksiin uskoo kymmenisen prosenttia suomalaisista. Vaasalainen tietokirjailija Tiina Hautala ei ota kantaa asiaan, vaikka metsästää aaveisiin liittyviä tarinoita työkseen. Hautala on myös kummituksiin ja kauhuun keskittyvän Haamu-kirjakustantamon perustaja.

Työmatkoillaan Hautala on käynyt lukuisissa paikoissa, joissa aaveita on nähty. Itse hän ei ole kummituksia tavannut.

– Suhtaudun niihin pelolla ja kunnioituksella. Aihe on kiehtonut lapsesta saakka, mutta olen sanonut aaveille, että haluan vain kirjoittaa heistä eikä tapaaminen ole ollenkaan välttämätöntä, Hautala selvittää pilke silmäkulmassaan.

Läheltä piti -tilanne saattoi sattua muutama vuosi sitten, kun kirjailija työskenteli tietokoneellaan. Cd-soittimessa pyöri Aaveballadeja-levy. Sähköt katkesivat, mutta musiikki jatkoi soimista. Myös tietokone pysyi päällä. Hautala oli juuri maalannut tekstistä sanat: olen täällä.

– Silloin kyllä hiukan kylmäsi. Ikkunasta tarkistin, että koko keskusta oli pimeänä. Helpotti, että sähkökatkos ei koskenut vain meidän taloa. Tapahtuman jälkeen minulla on aina ollut työpisteelläni kynttilä ja tulitikut ihan varmuuden vuoksi.

Kummitusjutuilla on peloteltu ihmisiä satojen vuosien ajan. Kansanperinne on täynnä tarinoita, joissa tyypillisesti on vainaja, jolla on jäänyt jotain selvitettävää elävän maailman kanssa.

Hautala on huomannut aavetarinoissa yhteneväisyyksiä. Usein kummitusjutuissa toistuva piirre on se, että elämän ja kuoleman väliin on jäänyt seikkailemaan omaan ammattiinsa tai asuin- tai työpaikkaansa syvästi kiintynyt henkilö. Hautala nostaa esimerkiksi majoituslaitokset.

– Monessa hotellissa elää henkilökunnan mukaan hovimestari, sisäkkö tai johtaja, joka ei ole malttanut jättää töitään ja pitää paikasta huolta kuolemansa jälkeenkin. Hän saattaa edelleen laittaa kattauksia mieleisekseen, ajella hissillä keskellä yötä tai kuljeskella henkilöstön kintereillä hönkimässä kylmää läsnäoloaan varmistaen siten, että työt tehdään huolella.

Toinen aavejutuissa toistuva elementti on jollain tavalla kesken jäänyt asia tai tapaus, joka ei ole mennyt kummittelijan toiveiden mukaan. Kyseessä voi olla petos, onnettomasti päättynyt rakkaustarina, kesken jäänyt tärkeä työ tai asia, jonka henkilö koki menneen väärin.

- Vaasan Central-hotellin kummituksen uskotaan olevan nainen, joka asui aikanaan samalla tontilla ja vastusti viimeiseen asti tonttinsa myymistä hotellille. Nykyään tuo White Ladyksi kutsuttu aavedaami tunnetaan laajalti ja on löytänyt tehtävänsä eräänlaisena hotellin näkymättömänä emäntänä.

Seinäjoen tunnetuin haamu on teatterin kummitus. Vanhalla teatterilla, nykyisellä nuorisotalolla, uskotaan asuvan aave, jonka taustaan liittyy molemmat kummitustarinoiden tyyppipiirteet.

Monet rakennuksessa työskentelevät uskovat, että outojen tapausten takana on työtään rakastanut näyttelijä Jaakko Jokelin, joka menehtyi pukuhuoneessa juuri ennen Monte Criston kreivin ensi-illan alkua.

Jokelin on nuori kummitus, sillä hän menehtyi vuonna 1985. Näyttelijän kuollessa paikalla oli hänen tyttärensä näyttelijä Sari Jokelin, jota Hautala haastatteli Aaveiden Pohjanmaa -kirjaansa varten.

Tyttären ja isän välillä oli vahva yhteys, joka ei loppunut kuolemaan. Sari Jokelin on kertonut usein, miten hän tuntee teatterilla isänsä läsnäolon. Jokeksi kutsuttu kummitus innostuu välillä kiusaamaan selkäpiitä karmivilla tavoilla myös muita talossa liikkuvia.

Yhtä mieleenpainuvimmista tempuista todisti teatterimuusikko, joka oli tullut tyhjään rakennukseen harjoittelemaan. Salista oli kuulunut pianonsoittoa, mutta kukaan ei istunut soittajan paikalla. Melodia oli sama, jota Jaakko Jokelin soitti mielellään. Se oli ainut hänen osaamansa sävelpätkä.

– Sama melodia on soinut talossa usein tuon jälkeenkin. Pelko häipyi ja musiikista tuli osa taloa. Monesti käy juuri niin, että työpaikoilla aaveisiin liitetyt tapahtumat eivät kauhistuta, vaan ilmiöihin suhtaudutaan lämmöllä, Hautala kertoo.

Toinen kirjaan mukaan otettu tapaus sattui ilmoitustaulun luona. Työntekijä oli illalla viemässä työlistaa muiden nähtäväksi. Sitä seinälle kiinnittäessään hän tunsi tiukan ja lyhyen puhalluksen niskassaan useaan otteeseen. Pian kuului myös puhalluksen ääni ja hiukset hulmusivat ilmavirrassa. Työntekijä ryntäsi ulos. Hän tunsi selvästi Jaakko Jokelinin läsnäolon, sillä miehellä oli tapana hiipiä selän taakse ja puhaltaa niskaan.

Teatteri on muuttanut uusiin tiloihin vuonna 1987, mutta vanhalla teatterilla tapahtuu edelleen kummia.

– Tavaroita häviää ja ilmestyy takaisin paikoilleen. Salin eteisestä kuuluu pauketta ja yskimistä, vaikka tila on tyhjä. Näyttämön valot räpsyvät päälle ja pois. Hissi matkustelee itsekseen. Kun se saapuu kerrokseen, kuuluu kilaus, Hautala kertaa kuulemaansa.

Jokelin muistaa isänsä vihjanneen usein jo eläessään, että saapuu kummittelemaan niin kauan, kun teatterissa ei pärjätä ilman häntä ja tehdä hyvää taidetta.

Vaikka isän haamu jäi vanhalle teatterille, alkuvuodesta eläkkeelle jäänyt Sari Jokelin kertoo uudellakin teatterilla kokeneensa isänsä läsnäolon ennen ensi-iltoja.

– Isä kannusti taputtamalla olalle. Se tuntui hyvältä. Tiesin, että isä on läsnä ja arvostaa työtäni näyttelijänä.

Eläkkeelle jäätyään Jokelin menetti yhteyden isäänsä.

– Hän jäi teatterimaailmaan ja hyvä niin. On vaikea sanoa, oliko kosketus olkapäällä totta vai oma kuvitelma. Haamuthan ovat näkymättömiä, joten voivatko he edes koskettaa? Jokelin pohtii.

Nyt on aaveiden aika

Tulevana viikonloppuna vietetään pyhäinpäivää, jolloin muistellaan menneitä sukupolvia. Rauhallisen päivän rinnalle on noussut kauhujuhla Halloween. Maatalousyhteiskunnassa samoihin aikoihin vietettiin sadonkorjuun juhlaa kekriä, johon liittyy ajatus luonnon kuolemisesta.

Miten aaveet reagoivat omiin päiviinsä?

– Kaikkiin näihin päiviin liittyvät uskomukset siitä, että raja elävien ja jo tuonpuoleisen maailman välillä olisi tavallista ohuempi. Joissakin keräämissäni aavetarinoissa oudot havainnot ovat tapahtuneet juuri näihin aikoihin. Kannattaa olla varuillaan, Tiina Hautala nauraa.

MISSÄ??

Kummitusjutut ovat tärkeä osa

suomalaista tarinankerrontaperinnettä. Tiina Hautala toivoo kuulevansa uusia juttuja aavetarinoiden illassa Seinäjoen kaupunginkirjaston Aallon Studiossa torstaina 29.10. kello 18–19.

Virpi Kupiainen-Ämmälä