Kertomus kuolemasta

Seinäjokelaisen Jouko Karjalaisen puoliso kuoli syövän väsyttämänä reilut kaksi vuotta sitten.

– Diagnoosin tultua syöpä oli jo levinnyt kaikkialle. Keuhkoihin, aivoihin, haimaan, munuaisiin, Karjalainen kertoo.

Lääkärit antoivat ensin elinaikaa vuodesta kahteen. Karjalainen yritti olla toiveikas, kuten lääkärit olivat kannustaneet. Hän uskoi lääkehoidon parantavan puolisonsa.

– Toivo meni kahden kuukauden jälkeen, jolloin oireet olivat jo todella pahoja. Silloin tajusin, ettei ole enää mitään tehtävissä.

Vaimo menehtyi lopulta viiden kuukauden kamppailun jälkeen. Puolison sydän oli ehtinyt pysähtyä monesti ennen viimeistä kertaa, joten Karjalainen osasi odottaa lähtöä.

– Lopullinen kuolema oli helpotus, sillä kivut olivat siinä vaiheessa jo niin kovat. Etenkin poika kärsi pahoin siitä, että äiti kävi jatkuvasti kuoleman rajamailla.

Kotona vaimoaan hoitanut Karjalainen oli kuoleman koittaessa töissä. Sairaanhoitajan mukaan vaimo oli ollut viimeisinä hetkinään iloinen ja pirteä, mitkä ovat tyypillisiä tunteita juuri ennen kuolemaa.

– Poika tuli myös koulusta. Itkimme ja olimme oman aikamme vierellä. Sen jälkeen ruumisauto vei hänet pois, Karjalainen sanoo.

Pojalla alkoi pitkään kestänyt passiivinen ja hiljainen kausi. Kaikki harrastukset jäivät. Elämään ei saanut iloa, vaikka kuinka yritti. Läheisten ihmisten antaman tuen sekä ajan kulumisen myötä suru alkoi hiljakseltaan taittumaan.

– Aika on ollut tärkein tekijä molemmille. Se on tuonut etäisyyttä asiaan, vaikka surua ja ikävää on edelleen tasaisin välein. Sitä on miettinyt, miten elämä olisi jatkunut, jos vaimo eläisi yhä. Pojalle olisi ollut tärkeää, että äiti olisi elänyt, sillä hän oli murkkuiässä ja siirtymässä juuri yläkouluun, Karjalainen miettii.

Aikaisemmin Karjalainen oli suunnitellut elämää kymmenen vuoden sykleissä. Yhtäkkiä kaikki oli hetkessä elämistä. Ennen vaimonsa menehtymistä Karjalainen oli hahmottanut kuoleman lähinnä vanhoja ihmisten ”juttuna”.

– Vaimon kuolema tuli omalle kohdalle suhteellisen nuorella iällä. Nyt huomaan, että nuoriakin ihmisiä kuolee. Perheiden kohdalla kuolema koskettaa pahiten, sillä tiedän miltä perheenjäsenen lähtö tuntuu.

Isä ja poika vievät lähes joka perjantai kynttilän haudalle. Poika ei juhli enää syntymäpäiviään. Isänpäivää ei vietetä, koska ei ole äitienpäivääkään.

– Nykyään pelkään kuolemaa. Olen varautunut siihen tekemällä testamentin ja perunkirjoituspohjan valmiiksi.

Ennen kuolemaa Karjalainen kävi syvällisen keskustelun puolisonsa kanssa. Samalla Karjalainen sai kuulla kullanarvoisen ohjeen, jota kukaan muu ei ole sen jälkeen sanonut.

– Vaimo sanoi, että heti hautajaisten jälkeen alat nauttimaan elämästä. Etten voi jäädä liikaa murehtimaan. Se oli suorastaan käsky. Onneksi olen pystynyt noudattamaan käskyä. En voi muuta kuin kiittää vaimoani, sillä muuten olisin voinut masentua tai murehtia paljon pidempään.

Teksti: Pasi Lapinkangas

Lue koko juttu tämän viikon Eparista.

>>>>>>> Stashed changes