Miksi kipua ja kuolemaa ei saa pelätä? – Aivosyövästä toipuva Laura Annala ihmettelee, miksi hoitokivuista ja kuolemanpelosta ei puhuta

Päässäsi on kasvain, toteaa lääkäri vähäsanaisesti. Sydän hyppää Laura Annalan kurkkuun ja pelko ottaa välittömästi vallan. Mikä se on? Syöpäkasvain vai jonkinlaista tarua? Onko se paha vai vielä pahempi asia? Kysymyksiä riitti, mutta lääkäri ei halunnut niihin vastata. Hän kirjoitti diagnoosin latinankielisen nimen paperille ja kehotti lapualaisnaista googlettamaan mistä on kyse.

Näin kylmäkiskoisesti lääkäri kohteli potilastaan vuonna 2017. Potilasta, jonka elämä ei käynnin jälkeen koskaan palaa ennalleen. Potilasta, jonka selviytyminen oli magneettikuvassa näkyvän aivokasvaimen takia vaakalaudalla.

Annala oli sairastuessaan 32-vuotias, Jussin avopuoliso ja puolitoistavuotiaan Fransin äiti.

– En halunnut kuolla. Halusin nähdä poikani kasvavan. Pelkäsin, että jos kuolisin nyt, poikani ei vanhempana enää muistaisi minua, Annala muistelee ajatelleensa.

Leikkaus onnistui ja koepala lähti eteenpäin hyvänlaatuisena. Kaksi viikkoa myöhemmin Annala putosi polvilleen lumihankeen, kun avasi postinhakumatkalla sairaalasta tulleen kirjeen. Kasvain olikin pahanlaatuinen. Edessä oli 30 päivän sädehoitojakso ja puoli vuotta sytostaatteja.

Potilaan piti jaksaa huonosta olosta huolimatta käydä joka päivä hoidoissa Vaasassa.

– Sädehoidosta tuli hirvittävä olo. Oli todella vaikea niellä myrkkyjä, jotka tuhosivat myös terveitä soluja. En tiennyt, miten huono olo lääkkeistä seuraa. Pahoinvointi tuli parin viikon viiveellä ja paheni kuukausi kuukaudelta. Se oli kamalaa aikaa.

Annala huomasi pian, ettei kivusta, tuskasta ja kuolemanpelosta ollut sallittua puhua.

– Aina käskettiin ajatella positiivisesti eikä pahinta kuulemma saanut edes miettiä. Koin olevani jotenkin epänormaali, koska pelotti niin paljon. Tulevaisuus pelotti ja pelottaa edelleen.

Annalaa ärsytti, että naistenlehtien sivuilla syövästä kertoivat vain taudin selättäneet.

– Mielestäni selviytyjiä eivät ole vain parantuneet. Selviytymistä on edetä raskaista hoidosta ja päivästä toiseen. Kukaan ei puhunut siitä pelosta, huolesta ja kivusta, mikä tapahtuu diagnoosin ja selviytymisen välillä.

Annala sai voimia vertaistukihenkilöstä.

– Ilman häntä tuskin olisin tässä. Saman kokenut ymmärtää sen, että pelkkää hyvää toivomalla ei parannuta tai miltä elämän loppumisen ajatteleminen tuntuu.

Muita sairastuneita tukeakseen Annala ei ole piilotellut sairauttaan. Hänestä on tehty useita lehtijuttuja valtakunnallisiin lehtiin. Parhaillaan nainen on yksi Syöpäsäätiön keulahahmoista. Julkisuus on poikinut paljon yhteydenottoja.

– Vertaistuelle on valtava tarve. Sairastuneiden lisäksi viestejä ovat lähettäneet lääkärit ja hoitajat. He toivovat apua sairastuneiden kohtaamiseen.

Vaikka Annala ei ole palannut entiselleen, hän pyrkii vastaamaan kaikille.

– On hienoa, että myös hoitoalan ammattilaiset kyselevät neuvoja. En halua, että ketään kohdellaan niin kuin minua. Kun lähdin diagnoosin kanssa lääkärin luota, olin shokissa ja osasin vain jäädä itkemään odotusaulaan. Olisimme koko perhe tarvinneet kriisiapua varsinkin alussa.

Sairaus vaikutti myös parisuhteeseen. Ero ei ollut kaukana.

– Mieheni ei osannut puhua tunteistaan. Minä näin asian niin, ettei hän välittänyt koko asiasta.

Terapian ansiosta ongelmavyyhti saatiin purettua. Annala astelee alttarille ensi viikolla.

– Uskallan jo hieman luottaa tulevaisuuteen, mutta joka päivä mietin, koska syöpä uusiutuu. Lääkäri sanoi, että aivosyövän kokeneilla on 25 prosentin mahdollisuus olla elossa viiden vuoden kuluttua. Olen nyt puolessa välissä eli prosentit nousevat koko ajan, Annala iloitsee.

Ennen sairastumistaan Annala työskenteli parturi-kampaajana. Hänellä oli oma liike sekä Lapualla että Seinäjoella. Sairastuminen pakotti luopumaan työstä ja yrittäjyydestä.

– Minulla on krooninen migreeni, kädessäni on hermovaurio eikä käden ja silmän koordinaatio toimi kunnolla. Kaikki vaatii valtavasti ajatustyötä. Olen usein väsynyt ja siksi kiukkuinen, vaikka haluaisin olla mahdollisimman hyvä äiti ja puoliso.

Annala on aina arvottanut itseään työn ja menestymisen kautta. Kotiin jääminen oli valtava pettymys.

– Ihmisiä arvostetaan usein hänen tekemistensä takia. Miten voin olla yhteiskunnalle merkityksellinen, jos en voi mennä edes töihin?

Annala ei halunnut jäädä sängyn pohjalle. Hän saatteli pojan päivähoitoon ja alkoi käsitellä tuskaansa maalaamalla tauluja.

– En pysty pikkutarkkaan työhön, mutta äitini toi isoja kankaita ja siveltimiä. Tauluja alkoi syntyä. En välittänyt millaisia ne olivat. Pääasia oli, että tein jotain.

Taulut ovat kookkaita ja värikkäitä. Ihmishahmoilla on usein kalju pää. Monessa taulussa aiheena on äiti ja lapsi.

– Puran pelkojani kankaalle. Pohdin, miten voisin suojella lastani ja mietin, miten hän selviää, jos kuolen. Olisimme halunneet lisää lapsia, mutta se haave on haudattu. Aivosyövällä on suuri mahdollisuus uusiutua. En halua joutua valitsemaan oman tai lapseni terveyden välillä enkä pelätä, etten pystyisi hoitamaan vauvaa.

Kun voimia riitti, Annala tarjosi jo heti aluksi teoksiaan lähialueen näyttelyihin. Pian näyttelypyyntöjä alkoi tulla ympäri maata. Tauluja haluttiin myös ostaa.

– En edelleenkään tahdo sanoa itseäni taidemaalariksi. Teen tauluja itselleni, mutta tietysti tuntuu mahtavalta, että joku pitää taulustani niin paljon, että haluaa ostaa sen seinälleen.

Annala painottaa, että maalaaminen on hänelle harrastus eikä työ.

- Kun harrastuksesta tulee työ, omaehtoinen tekeminen loppuu. Maalaaminen on minulle tärkeää terapiaa. Se on yksi tapa huomata, että synkimmässäkin tilanteessa ympärillä voi olla kauniita ja iloa tuottavia asioita.

Naisen ensimmäisen yksityisnäyttelyn piti avautua Helsingissä toukokuussa. Se peruuntui koronan takia. Annala ei siitä lannistunut, vaan loi ystäviensä avulla virtuaaligallerian. Näyttely myytiin loppuun kahdessa viikossa.

Nyt Annala on asettanut työnsä esille Lapuan Patruunagalleriaan. Miltä vaatimattomasta taiteilijasta tuntuu tuoda työnsä tuttujen arvioitavaksi?

– Ennen sairauttani en olisi tähän pystynyt, mutta syövästä selviytyminen on tuonut itsevarmuutta. Nyt on paljon isompiakin asioita murehdittavana kuin se, mitä muut tauluistani ajattelevat.

MISSÄ?

Lapualaisen Laura Annalan ja Espoossa asuvan Lotta Sirénin yhteisnäyttely FRIENDS W/BENEFITS on esillä Patruunagalleriassa Lapualla on 19. syyskuuta saakka.

Virpi Kupiainen-Ämmälä