Pääsiäinen omin käsin

Pääsiäismunat luovat kotiin tunnelmaa. Koristele ne tänä keväänä uudella tavalla.

Pääsiäinen on kristinuskon suurin juhla, mutta moni mieltää sen yhä enemmän osaksi kevään tuloa.

Lasten käsissä on vuosikymmeniä syntynyt virpomisoksia ja korikaupalla vesiväreillä maalattuja munia. Perinteet elävät vahvana, mutta pääsiäinen on joulun ja halloweenin tapaan nousemassa tärkeäksi osaksi kodin sisustusta.

Uutta elämää symbolisoiva pääsiäismuna elää muodin mukana. Rusetit ja pitsikoristeet pitävät pintansa, mutta kuvataiteilija, kalligrafi Marika Koskimäki-Ketelä lupautui näyttämään Eparin lukijoille, miten pääsiäismuna saa uuden, trendikkäänkin ilmeen helposti ja edullisesti joka kodista löytyvillä materiaaleilla.

Vesivärit ovat edelleen koristelun perusta.

– Väriä ei kannata säästellä. Syvän värin saamiseksi pohja on hyvä maalata kahteen kertaan. Pintaan saa jäädä väristä vaikka hippuja. Tasaisuuteen ei tarvitse edes pyrkiä. Marmorointimainen pinta antaa taustalle elävyyttä.

Kun pohjakerros on valmis, Koskimäki-Ketelä suosittelee suhauttamaan munan päälle hiuslakkaa. Se poistaa rasvaisuutta ja saa koristelun pysymään paremmin.

– Yksinkertaisimmillaan koristelun voi käyttää tusseja. Toinen vinkki on pursottaa kuoren päälle liimaa ja ripotella sen päälle hilettä. Jos haluaa jotain erikoisempaa, askartelukaupoista löytyy esimerkiksi koholiimaa ja marmorointivärejä. Vaihtoehdot ovat rajattomat.

Tänä vuonna Koskimäki-Ketelä on maalannut munia liitutaulumaalilla. Ne hän koristeli liiduilla ja käytti kirjaimistoa, jonka suunnitteli varta vasten Eparin lukijoille.

– Tekstit ja tekstaus ovat kovassa huudossa. Ne voi hyvin siirtää muniikin. Jos tussiin ei uskalla tarttua, tekstiä saa aikaan leimasimilla.

Vaikka kananmunien kuoria ei olisi muistanut ruuanlaiton yhteydessä kerätä, koristelupuuhiin ehtii vielä hyvin.

– Laiska emäntä voi antaa koristeltavaksi keitetyt munat. Itse noudatan vielä laiskemman emännän vinkkiä. Otan munat suoraan kennosta ja koristelen ne samantien, Koskimäki-Ketelä tunnustaa.

Teksti: Virpi Kupiainen-Ämmälä