Koronaepidemian takia on peruttu lukuisia pikkujouluja. Vaihtoehtoja perinteiselle rillumiselle riittää, jos antaa ajatuksen lentää.
Koronaepidemia on järisyttänyt suomalaisia juhlaperinteitä. Keväällä ylioppilaita lakitettiin etänä ja häistä tuli välillä korkeintaan kymmenen hengen partyja. Seinäjoen kaupungin 60-vuotissyntymäpäivävuoden tilaisuuksissa on liikuttu kasvot maskeilla peitettynä. Legendaarinen itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa peruttiin kokonaan.
Nyt ovat vaarassa pikkujoulut. Jos korona ei ole vielä koskettanut, tavallisen tallaajan hymy hyytyy viimeistään nyt. Rajoitukset uhkaavat monen duunarin vuoden kohokohtaa ja sekös harmittaa. Ei ihme, sillä onhan kyseessä on ilta, jolloin perheellinenkin suuntaa baanalle, irrottelee pikkutunneille asti ja juo ihan liikaa, koska firma maksaa. Hiprakassa uskaltaudutaan pomon puheille, lauletaan karaokea, tanssitaan kaulatusten ja halaillaan työkavereita – usein monia muitakin.
Sellainen ei korona-aikana sovi. Siksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos suosittelee keksimään vaihtoehtoja rillumiselle.
– Poikkeuksellisena aikana hauskat yhteiset hetket ja kokemusten jakaminen ovat tärkeitä jokaiselle. Sosiaalista kanssakäymistä ei kannata kokonaan ohittaa, pohtii laitoksen johtaja Mika Salminen.
Turvallisissa pukkujouluissa juhlitaan miehen mukaan alle kymmenen hengen porukassa, pidetään vähintään metrin etäisyys muihin ja huolehditaan hygieniasta.
– Ryhmäkoon rajaaminen suojaa sekä yksittäisiä ihmisiä että koko organisaatiota. Jos työ- tai harrastusporukka juhlii pienissä ryhmissä, pienenee myös riski siihen, että kaikki organisaation työntekijät tai joukkueen jäsenet sairastuvat tai ovat yhtä aikaa karanteenissa.
Liikuntakeskus Unelmasalin yrittäjälle Emili Paloselle juhlimissuositukset sopivat paremmin kuin hyvin.
– Koronavuosi on ollut rankka. Tarvitsemme nyt rauhallisen hetken jonkun muun ohjauksessa. Tarkaa ohjelmaa en tiedä, mutta luvassa on ainakin rentoutumista eläinten parissa ja kehoterapeuttisia läsnäoloharjoituksia.
Lähdetäänpä katsomaan. Palonen ohjaa työntekijänsä Janika Hautalan, Iida Ala-Varvin, Jonna Tuomisen, Henna-Riikka Miilumäen ja Tiina Lehtinevan Lapuan Tiistenjoelle. On pimeää, melkein sataa. Autosta noustaan ulos kylätien varressa olevan maatilan pihassa. Ryhmän ottaa vastaan Luovuuden lakeus -nimellä kulkevaa tilaa ja sen ympärille rakentunutta yritystä luotsaava Sonja Jokiranta.
Viimeistään tässä vaiheessa on selvää, ettei näissä pikkujouluissa tarvita meikkejä, kampauksia tai korkokenkiä. Ensimmäiseksi puetaan lämmintä ylle ja vaihdetaan kumisaappaat jalkaan.
Ensiksi menemme aitaukseen tutustumaan hevosiin. Missi, Tikru ja Xeila katselevat tulijoita uteliaana. Emäntä kehottaa jokaista siirtymään eniten puoleensa vetävän hevosen luo. Kyömynenäinen, uhanalaista kladrubyn rotua edustava valkoinen Xeila saa heti pari ihailjaa. Muille valinta on vaikeampi. Kaksi haluaa vaihtaa valintaansa, yksi jää seuraamaan tapahtumia aitauksen ulkopuolelle.
– Voi kun sillä on ihanat ripset! Aistiikohan hevonen, jos sitä pelkää? Hautala kysyy.
Jokiranta neuvoo osallistujia tutustumaan uljaaseen eläimeen omalla tavallaan, mutta kiireettömästi. Kun sinunkaupat ovat syntyneet, naiset harjaavat hevosia ja kävelyttävät niitä maassa olevien esteiden yli.
Kaikki tapahtuu lempeän rauhallisesti. Lopuksi ohjaaja pyytää osallistujia kiittämään hevosta omalla tavallaan
– Jos haluat, kuiskaa sen korvaa jotain. Se voi olla vaikka asia, josta et ole muille halunnut puhua.
Lehtineva painaa päänsä Missin kylkeen ja silittää sen takamusta.
– Ihanat peffakarvat! Nyt muistan, miten ihanalta hevosen karva tuoksuu, kun aurinko lämmitää sitä kesällä. Toivottavasti tämä ei nyt pieraise, Lehtineva nauraa.
Silittelyn jälkeen naiset tutkivat käsiään.
– Olin ihan unohtanut, että käsiin jää tällaista liukasta pölyä, nuorempana ratsastanut Lehtineva päivittelee.
Seuraavassakaan pikkujoulumestassa ei kuulu musiikin jumputus. Meteli on silti kova. Olemme siirtyneet lampolan puolelle. Parinkymmentä määkijää toivottaa ryhmän äänekkäästi tervetulleksi.
– Siis menemmekö ihan sisään karsinaan? naiset varmistavat.
Emäntä nyökyttelee. Pian unelmanaiset istuvat lampolan oljilla paijaamassa ja halailemassa vastakerittyjä lampaita. Kun stressaantunut nykyihminen ja eläin kohtaavat, aika menettää merkityksensä.
– En osaa sanoa, olimmeko karsinassa vartin vai puolitoista tuntia. Oli niin helppo olla läsnä juuri siinä hetkessä. Ei tullut mieleenkään kaivaa kännykkää esiin, Lehtineva kuvailee jälkeepäin.
Ala-Varvi tunnustaa käyttäneensä älypuhelinta, koska halusi saada selfien lampaan kanssa.
– Rakastuin niihin kaikkiin! Lampaat ovat niin pehmoisia ja sopivan kokoisia. Ne tulevat lähelle, mutta eivät ole yhtään hyökkääviä. Voisin viedä ne kotiin.
Vuorovaikutuksen ja eläinten kanssa pitkään työskennellyt Jokiranta vaikuttaa tyytyväiseltä.
– Hämmästelevä ihastus laskee niin ihmisen kuin eläimenkin stressitasoa, rakentaa yhteyttä ja vapauttaa mielihyvähormoneja.
Jokiranta kertoo, että usein lammas hakeutuu juuri hänelle sopivan ihmisen luo. Niin kävi nytkin.
Hautala tunnustaa, ettei ollut lammaslaumasta ensin kovin innoissaan.
– En halunnut rapsutella niitä. Sitten luokseni tuli Liisa-lammas, joka sulatti sydämeni. Se pysyi luonani, mutta ei ollut tyrkky. Liisan helliminen oli luonnollista ja ihanaa.
Emäntä kertoo, että Liisa on arka lammas, joka ei tavallisesti lähesty ihmistä.
– Eläimet eivät esitä mitään. Ne ovat luonnollisia ja rehellisiä. Liisa halusi ystävystyä juuri sinun kanssasi. Jokin sinun olemuksessa, hengessä ja persoonassa veti sitä puoleensa. Näissä kohtaamisissa on jotain taianomaista ja salattua, Jokiranta pohtii.
Ryhmä siirtyy syömään, minä teen lähtö kotiin. Tiedän vastauksen jo etukäteen, mutta varmistan silti. Olisivatko naiset eläinten sijaan mieluummin kaulailleet pikkujoulussa muita juhlijoita tanssiparketilla?
– Ei! Tämä oli juuri meille sopiva ilta! porukka vakuuttaa.
Virpi Kupiainen-Ämmälä
Katso videoita lampolassa vietetyistä pikkujouluista Eparin Facebookista tai Instagramista.
