Seinäjoen asema oli jatkosodan vuosina seikkailujen näyttämö – Radantaustalla asunut poikasakki tienasi taskurahoja trokaamalla limsaa saksalaissotilaiden juniin

Aarne Laakso (s. 1930) asui lapsena Seinäjoen Pohjassa, jota tuolloin kutsuttiin nimellä Radantausta. Tuohon aikaan asemanseutu oli Seinäjoen tärkein paikka, jossa kaikki puhumisen arvoinen tapahtui. Laakso kuului noin 30 pojan sakkiin, joka vietti paljon aikaa asemalla. Hän muistaa erityisinä jatkosodan vuodet 1943–44, jolloin saksalaiset sotilaat kulkivat Seinäjoen kautta Lappiin ja takaisin.

– Ei se saksalaisten liikennöinti ihan jokapäiväistä ollut, mutta melkein joka viikko heitä Seinäjoella näki, Laakso muistelee.

Tuolloin sekä asemalla että ratapihalla oli omat siivoojansa. Heihin ja saksalaisten rahankäyttöön liittyy aikamoinen muisto.

Junan stopattua Seinäjoella saksalaissotilaita lähti kiireesti tarpeilleen, pienille ja isoille, vaunujen väleihin näkösuojaan. Minkäänlaista paperia ei aina ollut tai se oli loppu, mutta rahaa sotilailla riitti.

– Sekin on tullut nähtyä, kun saksalainen pyyhkii takapuolensa 5 000 markan seteliin, pienemmistä rahoista puhumattakaan, Aarne Laakso nauraa.

– Meitä poikia se iljetti aika lailla. Ratapihan siivoojat sen sijaan näkivät siinä bisneksen. He keräsivät näitä paskaisia seteleitä, pesivät ne ja saivat hyvät rahat. Kun vain kehtasi, se oli helppoa ja puhdasta tuloa.

Laakson sakin bisnes oli myydä saksalaisille virvoitusjuomia. Pojat ostivat Swanin kaupasta limsaa kaksi markkaa pullo. Saksalaisille juomat myytiin vitosella pullo.

– Myyminen vaunuihin oli kielletty, mutta meitä oli vaikea valvoa. Joskus vartija lähti perään, muttei koskaan saanut kiinni. Tunsimme ratapihan paremmin kuin vartijat.

Aseman porukka kokoontui koulun jälkeen ja iltaisin.

– Sakkiin kuuluivat esimerkiksi Helingon veljekset ja Pohjolan pojat, Ensti, Paavo ja Erkki. Joskus mukana oli myös Pohjolan Maija-Liisa, Laakso muistelee.

Eräänä kesäiltana poikien matkassa oli myös tyttöjä. Seinäjoelta oli saksalaisjuna lähdössä pohjoiseen. Osaston komentaja huusi saksaksi käskyn ”Alles Aufstehen!” (kaikki ylös), ja juna nytkähti liikkeelle.

– Tytöissä oli eräs rempseä suutarintytär, joka osasi saksaa. Komentajan ylös-käskyn kuullessaan hän veti hameensa ylös – eikä alla ollut lainkaan alusvaatteita. Siitäkös sakut innostuivat. Vaunusta alkoi sadella kolikoita, tupakkiaskeja ja piipputupakkaa. Tyttöä nauratti. Meille hän totesi, että ”taas tuli isälle tupakkaa”.

Yleensä kauppaa tehtiin niille junille, jotka tulivat pohjoisesta etelään päin. Silloin sotilailla oli paljon rahaa käytettäväksi.

– Toisinaan saksalaiset lomailivat Seinäjoella. Kyllä sitä perua on kaupunkiin jälkeläisiäkin syntynyt, Laakso sanoo.

Eräs saksalaisten lomajuna teki Ähtärissä kolarin, jolloin juna palautettiin takaisin Seinäjoelle ja sitä kautta rintamalle.

– Menimme asemalle, kun juna palasi. Yksi sotilas kulki edestakaisin ja itki. Olimme tehneet hänen kanssaan kauppaa. Hän huomasi meidät ja tuli kertomaan, että hänen veljensä, jonka kanssa olimme tehneet myös kauppaa, oli kuollut siinä onnettomuudessa. Se oli surullista, Laakso muistelee.

Kuolema vieraili myös poikien luona. Heillä oli usein tapana myydä limsaa vaunuihin vaunujen katolla olleista luukuista. Junan katolla matkustettiin asemalta Haapamäen suuntaan Rahkolanmäelle, missä juna aina hidasti. Silloin hypättiin kyydistä ja käveltiin kolme kilometriä kotiin.

Yleensä pojat saivat olla katolla rauhassa, sillä kaupanteko palveli saksalaisia eikä siviileihin saanut koskea.

– Kerran kuitenkin pahantuulinen alikersantti halusi ajaa meidät pois. Hän osoitteli meitä pistoolilla upseerivaunun takaterassilta. Yksi meistä säikähti asetta niin paljon että horjahti, putosi katolta ja kuoli, Laakso kertoo.

Muut upseerit näkivät tilanteen. Alikersantti pidätettiin ja passitettiin takaisin rintamalle. Hän sai sotaoikeudessa ankarimman tuomion.

Tapaus hiljensi poikien bisneksen hetkeksi, mutta ei lopettanut sitä.

– Kaverin kuolema kyllä kosketti jokaista syvästi. Junakaupasta oli kuitenkin tullut meille tapa olla ja tienata. Ei osattu olla jatkamatta.

Aikanaan jatkosota loppui, mutta aseman tuoma tekeminen ei.

– Kun jatkosodan jälkeen armeijan hevosia alettiin palautella omistajille, me saimme ratsastaa hevoset asemalta raviradalle, Laakso kertoo.

– Sitten kun junissa tuotiin autoja Karjalasta, me kollasimme joka auton ensin läpi. Ei sieltä aina mitään löytynyt, mutta jännää puuhaa se oli.

Kollaaminen oli sen ajan juttu. Kun saksalaisten käytössä olleita tyhjiä junavaunuja tuli Lapista Seinäjoelle, ne kollattiin läpi.

– Sieltä löytyi huopia ja pistimiä, joskus kiväärikin. Aseet annettiin aina suoraan aseman väelle, Laakso kertoo.

– Vaunujen kollaaminen loppui siihen, kun yhden lavan alta löytyi ruumisarkku. Se säikäytti.

Laakso sanoo eläneensä 12–15-vuotiaana ”aseman lapsena” jännittävää elämää.

– Asemanseutu oli Seinäjoen sydän, se tärkein paikka. Siinä ilmapiirissä ei ollut koskaan tylsää hetkeä.

Vähän vanhempana käytiin myös tanssi-iltamissa seurantaloilla. Tansseista kotimatka kulki aina asemaravintolan kautta.

– Sieltä sai yölläkin maailman parasta hernekeittoa. Erään kerran iltamien pääesiintyjä, Tapio Rautavaara, lähti mukaan syömään. Kehui, että harvoin saa näin hyvää hernesoppaa.

Tuon ajan suosittuina ”kunnon harrastuksina” Laakso mainitsee partion ja yleisurheilun.

– Järjestimme itse kymmenotteluita omalla porukalla. Pelasimme myös pesäpalloa ja jalkapalloa.

Laakso ei kuulunut pesisaktiiveihin, mutta joutui kentälle historiallisessa murskatappiossa vaasalaisille.

– Se ottelu päättyi 42-0 Vaasan hyväksi. Minä pelasin kiiltonahkakengissä, kun jouduin tuuraamaan kätensä loukannutta kaveria.

Seinäjoen ja Vaasan välillä oli tuolloin pientä kissanhännänvetoa vähän kaikessa.

– Siitä väiteltiin, kummat on parempia. Se oli meiltä aika polleaa, kun Vaasassa oli sentään kivettyjä katuja, Laakso nauraa.

Aarne Laakso muutti aikanaan työn perässä pois Seinäjoelta. Elämä on vienyt kuljetusalan ammattilaista reittiä Pietarsaari–Helsinki–Porvoo. Porvoossa hän on asunut pitkään.

– Viimeiset kuusi vuotta olen ollut yksin. Epari tulee luettua digilehtenä joka keskiviikko. Sieltä minä tämän keksin, että ehkä sitä voisi vähän muistojaan jakaa.

Joulukuun alussa Aarne Laakso täyttää 90 vuotta.

– Paljon on eletty. Seinäjoelle ei ole enää tullut lähdettyä, kun kulkeminen on vähän huonoa. Seinäjokikin on muuttunut niin, ettei siitä osaa sanoa mitään.

Laakso arvioi kuitenkin mielellään lapsuutensa kotikaupunkia.

– Silloin Seinäjoki oli mukava paikka. Sateella tosi rapainen, kun ei ollut päällysteitä missään. Rapainen, mutta mukava.

Teksti: Tero Hautamäki