Ukrainasta sotaa paenneet lapset ikävöivät isää, naiset puolisoa – Chebakovat elävät perhearkea etänä

Suomessa valmistaudutaan viettämään isänpäivää sunnuntaina. Monessa ukrainalaisessa perheessä isän paikka on kahvipöydässä tyhjä. Kaikki 18–60-vuotiaat miehet on kutsuttu puolustamaan maataan Venäjän aloittamassa hyökkäyssodassa.

Sodan runtelemasta maasta ovat päässeet pakenemaan vain naiset ja lapset. Siksi Suomessakin tuhannet Ukrainasta saapuneet naiset ikävöivät puolisoaan, lapset isäänsä.

Ukrainassa isänpäivää vietetään kesäkuussa, mutta Suomenkin isänpäivä herättää tulijoissa haikeutta. Toisaalta se on päivä muiden joukossa, sillä isää ja puolisoa on ikävä joka päivä.

Kaipuuta lisää huoli rakkaan ihmisen turvallisuudesta ja tieto siitä, ettei jälleennäkemisen ajankohdasta ole mitään tietoa. Pahin mahdollinen vaihtoehto on se, ettei tapaamista enää tule. Isiä, poikia, puolisoita ja isoisiä menehtyy sodassa joka päivä.

Isä halusi perheen turvaan

Näiden ajatusten keskellä eletään Chebakovin perheessä Seinäjoella Pohjan kaupunginosassa. Yuliia Chebakova, 42, sai sieltä asunnon haettuaan Suomesta tilapäistä suojelua viime vuoden huhtikuussa. Hän saapui maahan tyttärensä Katerynan, 12, ja poikansa Rostyslavin, 17, kanssa. Puoliso Vitalii Chebakov, 47, jäi Ukrainaan.

– Mieheni halusi, että me lähdemme sotaa pakoon. Itse hän ei edes ajatellut poistua maasta. Hänelle oli selvää jäädä huolehtimaan Ukrainasta, Yuliia selvittää.

Monet miehet ovat Yuliian puolison tavoin sodasta huolimatta palkkatöissä ja auttavat armeijaa vapaaehtoisesti. Vitalii työskentelee jo kertaalleen pommitetussa jätteenkierrätystehtaassa ja kuljettaa muun ajan sotilaita kuorma-autolla.

– Isää on kova ikävä. Haluaisin, että isä tulisi tänne, Kateryna sanoo.

– Minä myös, mutta isä ei suostu edes yrittämään, Rostyslavin huokaa.

Yuliia on samaa mieltä. Toisaalta hän ymmärtää puolisonsa mielipiteen.

– Tämä on hänen päätöksensä. Voimme vain toivoa, että hän on turvassa.

Perheen oli pakko paeta

Chebakovin koti sijaitsee lähellä Venäjän rajaa Harkovassa, jonne venäläiset hyökkäsivät sodan ensimmäisenä päivänä 24. huhtikuuta 2022. Venäjä on sen jälkeenkin iskenyt kaupunkiin moneen otteeseen ja pommittanut lähes kaiken maan tasalle. Sotilaiden ja siviiliuhrien määrä on lohduton.

Chebakovin perheen kerrostalokoti on kuin ihmeen kaupalla edelleen ehjä. Yuliianan äidin, 68-vuotiaan Aleksandra Levitskan, talo ei.

Mummu ei suostunut pakenemaan Ukrainasta tyttären perheen kanssa, mutta Yuliia lapsineen haki hänet Suomeen viime vuoden elokuussa. Evakkotielle oli pakko lähteä, jos halusi pysyä elossa. Ohjusiskuja oli jatkuvasti. Harkovasta loppuivat ruoka, vesi ja lääkkeet. Kylmä talvi oli tulossa.

– Äiti olisi vielä tuolloinkin halunnut jäädä Ukrainaan. Veljeni on sodassa. Meillä kaikilla on kova huoli hänestä, Yuliia selvittää.

Tapaaminen sairaalassa

Samalla matkalla Yuliia tapasi pikaisesti puolisonsa ja lapset isänsä. Mies toi perheelleen auton, jolla tytär kuljetti äitinsäkin Suomeen turvaan.

Toisen kerran perhe matkusti Ukrainaan tämän vuoden kesäkuussa. Jälleennäkeminen oli koskettava ja halaukset pitkiä. Asiasta puhuminen saa haastateltavat liikuttumaan sen verran, ettei hyvästeistä kehtaa edes kysyä.

– Isä on kiltti ja antelias. Karkkia saadaan aina, sisarukset kertovat.

Perhe vietti yhdessä viikon. Suuri osa ajasta kului sairaalassa: Rostyslavin sairastaa diabetesta ja pääsi sodasta huolimatta kontrolliin kotimaassaan. Ukrainassa taudin seurantaan liittyvät Suomesta poiketen esimerkiksi ultratutkimukset ja röntgenkuvat.

Suomen kieli sujuu jo

Haastattelu onnistuu jo melkein kokonaan Suomeksi. Välillä käytetään englantia, välillä turvaudutaan Google-kääntäjän apuun. Yuliia on oppinut suomea edelleen jatkuvalla kurssilla. Kateryna käy Pohjan alakoulua. Rostyslav opiskelee lukiossa maahanmuuttajien ryhmässä.

Perhe elää Seinäjoella uutta arkea. Suomessa ihastusta ja ihmetystä ovat herättäneet sauna ja se, että vettä voi juoda suoraan hanasta. Ihmiset, koulut, uimahalli sekä muut urheilumahdollisuudet saavat tulijoilta kiitosta.

Isä pyritään ottamaan mukaan arjen puuhiin aina kun on mahdollista.

– Kun teen ruokaa, lähetän isälle kuvan. Isä lähettää takaisin kuvan itse tekemästään ruuasta, Kateryna kertoo esimerkin.

Päivittäiset puhelut lieventävät usein ikävää, joskus ne taas saavat kaipaamaan rakasta ihmistä entistä enemmän. Yuliia kysyy puhelimessa puolisoltaan usein neuvoa käytännön asioihin.

– Kotona mies oli arjessa aina mukana. Hän kävi kaupassa, teki ruokaa ja vietti aikaa lasten kanssa. Hän korjasi autoa ja asuntoa. Nyt tarvitsen sellaiseen ulkopuolista apua. Eniten pelkään, että auto menee rikki.

Kun puolisolla on kiire, tekstiviestissä saattaa olla vain sydämen tai hymynaaman kuva.

– Se on kuitenkin merkki siitä, että mies on elossa. Ei tarvitse turhaa pelätä pahinta.

Kun ikävä ottaa vallan, Yuliia hakee tukea muista Ukrainasta Seinäjoelle muuttaneista naisista.

– He ovat samassa tilanteessa ja ymmärtävät parhaiten. Opiskelemme tai teemme muita juttuja, jotka vievät ajatukset muualle.

Yuliia, kuten monet muutkin Ukrainasta paenneet, ovat korkeasti koulutettuja. Yuliia opetti yliopistossa psykologiaa. Oppilaitos teki ennen sotaa yhteistyötä Tampereen yliopiston kanssa.

– Haluan oppia suomen mahdollisimman nopeasti ja saada tutkinnolleni suomalaisen pätevyyden. Eniten toivon, että pääsemme palaamaan Ukrainaan ja elämään taas perheenä.