Aika kultaa muistot, mutta voivat ne muistot olla kultaisia ihan realistisestikin. Näin voidaan sanoa muisteltaessa Nurmon Jymyn pesäpallon junioritoimintaa vuoden 1973 Suomen mestaruuden voittaneen joukkueen näkökulmasta. Tuskin sellaista kullanhuuhdontaa on ollut missään, ainakaan pesäpallossa.
Yhteensä Jymyn juniorit voittivat toistasataa mitalia viiden vuosikymmenen aikana. Myös sen jälkeen syntyneiden ikäluokissa menestys oli erinomaista, aina 2000-luvulle asti. Miksi? Mistä johtui tämä ilmiömäinen menestys, jossa Jymy otti SM-mitalin samana vuonna monessa ikäluokassa?
Nurmon Jymyn juniorityössä täytyi olla 60–70-luvuilla jotakin, mitä muualla ei ollut. Esikuvat olivat tärkeitä, mutta olihan heitä muissakin seuroissa. Näyttää siltä, että Jymyssä oli erilainen henki kuin muissa SM-seuroissa. Vuoden 1973 kultajoukkueen yhteinen polku alkoi, kun Nurmon kunta palkkasi 60-luvun puolivälissä Jymyssä lukkarina pelanneen Ilmari Ylä-Aution nuoriso-ohjaajaksi kesän ajaksi.
Vähän myöhemmin Jymyn kolmospolttajana pelannut Aulis Paski otettiin ympärivuotiseksi nuoriso-ohjaajaksi. Paski huolehti, että tulosta syntyi juniorisarjoissa kiihtyvällä tahdilla.
Hyvin he työnsä tekivät, samoin kuin pesäpallolle ja pelinjohtamiselle omistautunut Markku Latikka, joka jalosti vuosina 1970-1973 joukkueen em. valmentajien arvokkaan työn jälkeen juniorivuosien lopulliseen päämäärään, Suomen mestaruuteen.
Loppuottelussa joukkueessa pelasivat lyöntijärjestyksessä Markku Yli-Hirvelä, Markku Sissala, Veli-Matti Martikkala, Juhani Latikka, Oiva Latikka, Martti Saarikoski, Tapio Malmivaara, Asko Kortesniemi, Erkki Viitala, Jari-Pekka Martikkala, Juhani Kukkasela ja Arto Latikka.
Samana vuonna Markku Latikka ehti viedä D-pojatkin SM-kultaan. Tämän jälkeen tuskin kukaan voi kiistää talkoo- ja seurahengen ja yhteisen tahtotilan merkitystä.
Nurmon kunnan päättäjät tekivät 60–luvulla ehdottomasti oikeita päätöksiä, kun palkkasivat meritoituneita pelaajia innostamaan lapsia ja nuoria. Lisäksi vanhemmat elivät aktiivisesti mukana lastensa harrastuksissa.
Myös paikalliset yritykset olivat tukemassa monin tavoin. Siitä alkoi menestys. Innostus täytyi saada tarttumaan ja siinä kaikki todella onnistuivat. Se tarjosi mahdollisuuden menestyä ja siihen tartuttiin. Se tarjosi yhteisöllisyyttä ja yhteistä me-henkeä.
Siitä ajasta voisi olla paljon opittavaa nykyiseenkin nuorten harrastustoimintaan, lajista riippumatta. Aktiiviurheilijoita kannattaisi tuoda tämän kokemuksen perusteella lähemmäksi lapsia ja nuoria. Ehkä heitä voisi palkata joukkueiden ja miksei yksilölajienkin ”kummeiksi”, jakamaan omaa osaamistaan paitsi lapsille ja nuorille, myös heidän vanhemmilleen ja valmentajilleen.
Myös hiljattain uransa lopettaneita motivoituneita urheilijoita kannattaisi kuntien ja seurojen hyödyntää ohjaamaan ja valmentamaan nuoria nykyistä enemmän.
Mielestäni nuorten harrastustoiminnan järjestämisestä tarvitaan selvästi enemmän julkista keskustelua.
Jälkikäteen voin kiitollisena kiteyttää Ilvesten joukkueen tärkeimmän saavutuksen paljastuneen vasta vuosien ja vuosikymmenten päästä. Suomenmestaruusmitali oli arvokas, yhteisen ponnistelun tulos, mutta sitäkin arvokkaampi palkinto oli elinikäinen yhteenkuuluvuus ja ystävyys, joka jatkuu edelleen. Sen arvoa ei voi mitaleissa mitata.
Martti Saarikoski
