Mykkäkoulua. Nöyryyttämistä. Huutamista. Ovien paiskomista. Kyvyttömyyttä pyytää anteeksi. Teeskentelyä, että meidän perhe on täydellinen. Rahalla manipulointia. Hylkäämisellä uhkaamista. Mielenterveysongelmieni peittelyä perheen maineen takia. Marttyyrirooli viranomaisten edessä.
Suomen sosiaalihuolto – te holhoatte eniten silloin, kun ei tarvitsisi. Silloin, kun apunne olisi kaikkein arvokkainta, te suljette silmänne ja korvanne. Ei ole akuuttia, ei voida auttaa, Ö-mappiin vaan. Niin todistaa lukemattomien hädässä olevien kansalaisten elämä, esimerkiksi Eparissa 13.9. julkaistu “Kodittomalla on jo kylmä” -kirjoitus.
Tunnen surua ja katkeruutta, kun muistelen omaa polkuani alaikäisestä lastensuojelun asiakkaasta uudelleen lastensuojelun asiakkaaksi oman lapseni myötä. Olisin tarvinnut apua pahoinvointini juurisyihin, kuten narsistivanhemman kanssa elämiseen ja koulukiusaamisen aiheuttamiin traumoihin. Syihin puuttumisen sijaan teitä kiinnosti näkyvät oireet, kuten puhjennut päihderiippuvuus ja masentuneisuus.
Nyt sitten raittiina aikuisena, hengitätte niskaan epäillen ja halveksuen. Aivan kuin odottaisitte minun tekevän yhdenkin virheen, jotta voisitte todistaa, että kyllä valtio kasvattaa lapsen paremmin kuin moraaliton narkkari (vaikka olisikin raitistunut, niin sama asia!).
Olen kiitollinen siitä, että toipuminen on ollut minulle myöhemmällä iällä mahdollista. Suren kuitenkin niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät saa ajoissa tarvitsemaansa apua. Minä olen yksi monista, joiden kokema henkinen väkivalta on jäänyt lastensuojelussa tunnistamatta. Psyykkinen kaltoinkohtelu ei jätä mustelmia iholle. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se särkisi mieltä samalla tuhovoimalla.
Turvallisen lapsuuden puolesta
