Eparin pääkirjoituksessa 23.2. kerrottiin erilaisista kesätyökokemuksista, jotka ovatkin parasta elämänoppia mitä kasvava nuori voi hankkia.
Itse aloitin kesäduuni-bluesit Seinäjoen lyseon 14-vuotiaana akneintiaanina Teuvalla, erään peritutun maajussin renkinä.
Aamupäivät plokkasin kasvilavasta laatikkokaupalla tomaatteja ja iltapäivisin huidoin hikisenä paarmalaivueita peräniitun heinäpellolla.
Maalaisromantiikka oli noista kesähommista varsin kaukana.
Seuraavana kesänä tahti kiihtyi, kun pääsin mopolähetin vastuulliseen virkaan isäni autoliikkeeseen, Seinäjoen Kuortaneentien Scan-Autoon.
Sen jälkeen tankkasin öljytikkuna autoja Union-Jakelu J. Wartion huoltoasemalla.
Sitten suvi vei aavan meren tuolle puolen. Jaoin tukholmalaisille huonekaluja kuorma-autokuskina. Siinä tuli rakennettua kansankotia sohva kerrallaan.
Jatkossa hymyilin kesät aurinkolasit nenällä ja kaulukset pystyssä Vaasan Suomalaisen Aluesäästöpankin valuuttatiskillä. Pääasiassa vaihdoin Uumajan turistien kruunuja markoiksi. Illat raahasin Vaasan Citymarketin Cafeteriassa kastikesäkkejä roskikseen.
Minusta, periseinäjokelaisesta klopista leivottiin noiden kesätöiden ansiosta lopulta Vaasan ekonomi. Tämä ei ole kuitenkaan mikään ammatinvalintavinkki, pikemminkin varoitus rahakirstunvartijan ammattiin hamuaville.
Toisten rahoista huolehtiminen on kovaa työtä, jossa väsyy henkisesti, ellei pidä palautumisestaan hyvää huolta.
Entäpä nuo kaikki kesäduunit ja niiden suoma elämänkokemus?
Niistä on ollut iloa varsinkin nyt, kun olen ekonomin urani jälkeen päätynyt kirjailijaksi.
Tällä tahdon sanoa, ettei yksikään työpesti koskaan mene hukkaan. Joka päivä kasvaa johonkin suuntaan, vaikkei sitä heti huomaisikaan.
Ralf Henriksson
Seinäjoen lyseon yo. 1976
Eparin nettilukija, Ikaalinen
